27. helmikuuta 2016

KOTISOHVALLA KATUPEILIN TAKANA

Ai,ai, mikä herttainen ja valloittava elokuvaesitys "Katupeilin takana" tv:ssä eilen. Nähty moneen kertaan ja oltu aina yhtä ihastunut. Tuo ihana 1800-luku. Oltiin huoneessa "keskellä yötä, jossa on sänky". Kamarineuvos Björcken (Helge Ranin)  tytär Vappu (Eeva-Kaarina Volanen) vei herravieraan hetkeksi huoneeseensa ja kamarineuvos kauhistui moisesta vallattomuudesta, suorastaan skandaalista. Nuori mies oli Kaarlo Härkönen (Matti Ranin). "Härkönen" kaikkien näiden Björckien, Heckleriöitten, Lindhien ja Molanderien joukossa.  Ennen kuulumattoman vulgääriä! Nauroin ja itkin vuoronperään sohvalla ja rakastuin jälleen kerran Uuno Laakson iki-ihanaan Jalleen. Särkkä ohjasi elokuvan 1949, teki siitä maan mainioimman ajankuvauksen ja kiitos Serpin (Seere Salminen) käsikirjoitukselle. Tuo kaikki tapojen, sääntöjen ja traditioiden vyyhti vei minut mukanaan, jota väritti hienoston kieli, joita kaikkia sanoja ei nykypolvi tunnista. Rakkautta ruudun täydeltä. Jalle sai Koivuniemen emännäksi moster Mellan (Henny Valjus), kamarinuvos nai Sonjan (Birgit Kronström) ja Vapusta tuli rouva Härkönen.

Kun lähden täältä metrolla, ajan Kulosaaren metrosiltaa pitkin. On huomattu sen olevan korjauksen tarpeessa. Silta rakennettu 1973 ja nyt rakenteet riskialttiita. Niin, että yksi jännitysmomentti lisäämässä epämukavuuttani Itäkeskuksessa, päästäänkö sillan yli eheinä vai rysähtääkö oranssin värinen juna alas? Ainakin metroliikenne katkeaa ja olen taas jumissa, pussissa ja fobia iskee. Vakuutetaan, etteivät korjaustyöt sillan alla haittaa junien kulkua, mutta mistä sitä tietää, ennen kuin päästään työn alkuun. Roomalaisten rakentamia siltoja on Euroopassa vaikka kuinka paljon pontevasti paikoillaan, eikä niitä ajan hammas ole pureskellut, vaikka sotilaat, hevoset ja raskaat vaunut ovat niitä vuosisatoja kuluttaneet. Vielä kestävät nykyajankin kulkupelit. Ennen muinoin pantiin kivet muuraamatta niin tiukasti yhteen, ettei edes A4 arkki väliin mahdu. Nyt liimataan ja muurataan ja taloista tipahtelee tiiliä. Niin entisessä Skattankin talossani. Eivätkä pysy marmoriset seinälaatat Finlandia-talossakaan. Eivät paremmalla tolalla ole olleet liioin Enso-Gutzeitin pääkonttorin seinät Katajanokalla. Repsahtelee, rapistuu, notkahtelee.

Meillä oli mökki maalla. Siinä tumman puhuvat sata-vuotiaat hirret. Pystyssä pysyivät, ei hometta, ei sieniä, ei torakoita. Tilkit jonkunlaista sammalta sisäpuolella, lämpö pysyi, kun oli lämmitetty. Ulkopuolella vielä kerros lautaa, eikä vanhuus rakennusta vaivannut. Se oli Mökki isolla ämmällä. Katseli ryhdikkäänä järvelle kallionsa päältä juhannusruusupensas pirtin ikkunan edessä. Keittiöstä avautui näkymä muhkeaan ruohosipulimättääseen ja makuuhuoneesta näki venepoukamaan. Sinne panin öljylyhdyn puolisolle, että näki illan hämyssä tulla sorsajahdista kotisatamaan.





















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti