Olin eilen karkkiosastolla. Ostin Kouvolan lakritsia pussillisen Tykkään lakritsista. Avasin illalla kotona pussin ja tungin suuhun lakritsia. Salmiakkilakritsia! Jos olisin tarkemmin tutkinut pussia, en olisi tämmöistä ikinä ostanut. Salmiakkia pannaan joka paikkaan. On salmiakkikossua, salmiakkia on salmiakeissa ja sitä on monissa karkeissakin ja nyt sitä on pantu lakritsiin. Taitaa mennä biojätteisiin lakut. Ostin suklaata, joka on terästetty chilillä. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut tutustunut tähän makuun aiemmin kuin ihan erillään, chilin chilinä ja suklaan suklaana. En tykännyt tästäkään yhdistelmästä. Mutta minttu ja suklaa sopivat samoin kuin marsipaani ja suklaa. Mansikatkin ovat kivoja suklaaseen upotettuina. Maito ja suklaa eli kaakao on myös namikasta. Nyt tuntuu siltä, että sekä suklaa- että lakritsikiintiöni on pitkäksi aikaa täynnä ja jos palaan jompaankumpaan, nautin puhtaista mauista.
Istuin tavaratalon eräällä penkillä vanhan rouvan ja vanhan herran välissä. He eivät toisiaan tunteneet, enkä minäkään heitä. Pelkäsin jopa, että virittävät keskustelun kanssani. Eivät virittäneet. Näillä yleisillä penkeillä on aika usein semmoinen vaikutus, että ikään kuin asiaan kuuluvana on alettava keskustella vierustoverin kanssa. Varsinkin iäkkäiden ihmisten kesken. Yritän aina olla luotaan työntävän ja kiireisen, ajatteluun uppoutuneen näköinen. Ja yleensä olen onnistunut, paitsi Espan puiston penkeillä. Jotenkin luonnon läheisyys kirvoittaa kielen kannat, eikä omissa ajatuksissa istumisesta tule mitään. Pitää ainakin kohteliaasti vastata. Juttu lähtee "on pidellyt ilmoja" tai "pian kääntyy syksyksi" tai "katsokaa, Runebergin pään päällä on lokki". Ja minä katson. Pakosta. Näky ei ole edes tavaton. Siinä on usein lokki. Runoilijan hiusrajasta valuu lokin kakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti