Meillä on Helsingissä lutikoita! Lutikka on se,joka imee ihmisestä verta öisin,mutta ei ole sukua vampyyrille.Muistan jostain lukeneeni,että ennen muinoin pantiin sängyn jalat vesikuppiin lutikoiden varalle.Eivät kuulemma mene veteen.Lutikat ovat siis palanneet.Etelän maissa olemme tavanneet torakoita.Niitä luututaan ulos viikkosiivouksen ohella,mutta palaavat.Muurahaiset ovat taas meilläpäin tuppaamassa sisätiloihin.Joskus omakotitalo- ja rivitaloyhdyskunnissa käydään hirmuista sotaa niitä vastaan,kun niiden loputtomalta tuntuva armeija marssii kohti ihmisasumusta.Eivät kylläkään ole niitä ulkomaisia tappajamuurahaisia,jotka hävittävät kaiken tieltään hyvinkin ikävällä tavalla.No,luonnon kanssa on maailmassa tultava toimeen ja jos ajattelee syvällisesti,niin kaikilla on oikeus täällä olla ja elää.Sovussa tai ei-sovussa kanssamme.
Saas nyt nähdä,puhkeaako Islannissa tämä Eyjafjöll-tulivuoren naapuri Katla ja Eurooppa saa jälleen tuta tuhkapilven haitat.Aikeet tiedemiesten mukaan vaikuttavat siltä,että kohta tömähtää.Tai sitten ei.Ennusteet kun tuppaavat silloin tällöin menemään poskelleen.Ainakin vielä on seesteistä mantereemme yllä.
Aurinko paistaa kaiken viileyden keskellä.Matalapaineen kourissa mennään ja sadetta luvassa.Niin että jos aion viedä miehen ulkoilemaan,olisi sen tapahduttava tuota ja pikaa näin aamupäivätuimaan.Pihalla alkavat kohta koristeomenapuut kukkia ja silloin on kaunista katsella.Hetken kukkivat kuin kirsikat kaukana Japanissa,jota tapahtumaa käydään kilvan sielläpäin nauttimaan eväin ja ystävien kera.Meilläkin soisi olevan joitakin moisia herttaisia perinteitä.Usein kuitenkin puut saavat huomiotta kukkia. Vaikka monet laulunsanat kertovatkin niiden tuoksusta ja kauneudesta.Lykkiessäni miestä rantaraitilla ei voi olla huomaamatta ruusupensaiden ja syreenien kukintoja.Merituulen sekoittamat tuoksut tunkeutuvat sieraimiin ja tekee mieli pysähtyä vetämään keuhkot täyteen.Työnnän miehen usein ruusupensaan juurelle,taivutan kukkivaa oksaa ja annan hänen nauttia tuoksusta. Mehiläinen ajaa meidät pois.Olemmehan sen reviirillä,eikä jättimäinen olemuksemme edes pelota siitepölyyn sotkeutunutta hyönteistä, joka pehmeän pörröisenä kiivain siiveniskuin näyttää rohkealta ja pelkäämättömältä.Me poistumme suosiolla.
Erään sukulaiseni kissan nimi on Kerttu Katariina von Kattendorff af Lovisa.Sukulainen on pienen pieni poika Niilo-Einari nimeltään.Enkä ole edes nähnyt häntä.En kissaakaan.Valokuvia saan isoäidiltään.Kirjeen mukana tarinaa tapahtumista ja elämästä.Kun isoäidistä joskus aika jättää,tuskin enää saan tietoja Niilo-Einarin kasvamisesta ja kehittymisestä.Kerttu Katariinakin on vain valokuvissa.Mutta vielä isoäiti elää ja kukoistaa pikku talossaan puutarhan keskellä tuulen humistessa vanhan omenapuun oksistoissa.
Ja nyt,hyvät ystävät,ulkoilemaan toukokuun tuuliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti