JÄLLEEN SAIRASHUONEESEEN

Semmoista eilen, että kutsuin illalla myöhään ambulanssin ja puoliso vietiin sairaalaan minä keppeineni mukana. Hän alkoi ykskaks valittaa vatsaa ja se oli kosketusarka. Mukana oli yllättävästi hammassärkyä, joka hiukan sekoitti kipukohdan määritystä ensin.Kallistuin kuitenkin vatsan puolelle. Istuin sairaalan odotustilan epämukavassa ja kovassa tuolissa odottamassa puoli kahteen yöllä ja sitten menin kyselemään. Pääsin puolison sängyn viereen.Keskustelin lääkärin kanssa ja lähdin kotiin.Tutkimuksia alettiin heti tehdä ja nyt ne jatkuvat sairaalassa, jonne hänet oli yöllä siirretty ja minulle asiasta ilmoitettu. Tulehdusarvot jälleen korkeat, joihin syytä ei edelliskerralla löydetty, vaan antibiooteilla hoidettiin laskuun. Nyt olisi löydettävä, että päästäisiin asianmukaiseen hoitoon. Kuulin puhuttavan sappikivistäkin.

Mutta olipas kaupunki hiljainen, kun kyyditsin itseni yöllä taksilla kotiin. Kuin olisi pikkukaupngin katuja ajellut. Vain aivan keskustassa oli hiukan väkeä ja jokunen terassikin vielä auki. Viikonloppu ei vielä alkanut, että tänään jo ehkä erilaista. Taksinkuljettaja kertoi mielellään olevansa yöajossa juuri hiljaisen liikenteen takia. Ei ruuhkia, ei ihmismassoja kaduilla, ei pyöräilijöitä estämässä pyöräteillä auton pysäköimistä pyörätielle, liikennevalotkin poissa käytöstä. Kertoi myös valikoivansa asiakkaan, ei ölvertäjiä paksussa humalatilassa olevia, jotka yrjöävät heti autoon päästyään. Onneksi minä sain puhtaat paperit ja minut kuljetettiin ystävällisesti jutellen kotiovelle.

Puolison ilmapatja surisi hiljaa yksikseen ja tyynyllä oli puolison pään painama jälki. Otin puolikkaan nukahtamispillerin varoiksi ja nukahdin sateen ääneen ja mahtavaan salamointiin taivaalla.Ukkonen ei kuitenkaan saavuttanut Suomea odotetun voimakkaana, vaan oli heikennyt matkallaan Ruotsista tänne. Lähden tänään sairaalaan, kunhan ensin olen kysellyt tilannetta. On myös ilmoitettava sosiaalitoimistoon ja ensi viikolla kotihoitoon, jos sairaalaan jää. Toivon niin, että saataisiin hänet nyt kerrankin kuntoon. Eikä vain lääkkeillä oireet poistaen, vaan myös itse vaivaa hoitaen.

Tämmöistä taas. Kirjoittamisiin.

MARINAA, MYÖS KEHUJA

Olenkohan jotenkin ylivaativa, kun taas eilen petyin pesijähoitajien käyntiin? Puolisokin alkoi kiukutella, sanailla ja huitoa. Kaksi hoitajaa ei pystynyt tilannetta hallitsemaan.Mikään ei sujunut. Pesu ja hoitotoimenpiteet saatiin lopulta suoritettua. Huomattiin vihdoin sekin, miten päin vaippa pannaan asiakkaalle, kun sitä oli ensin tovi kieputeltu. Kaikkein eniten aiheutti hämmästystä se, että meidän huushollissa ei ole "vamppua". Meni tovi, ennen kuin äkkäsin, mitä sana tarkoittaa. No, pesusienihän se. Meillä vaan ei moista käytetä. Hiuksiin shampoota, käsiin saippuaa ja muuten riittää suihkutus. Kysymykseen ei siis tule ylenpalttinen hankaaminen eikä koko kropan saippuoiminen. Taidamme olla koko kotihoidon piirissä ainut vamputon pariskunta. Enkä pidä siitäkään, että pesijähoitajat penkovat laatikoitani kylpyhuoneessa. Edelliset löysivät meikkituotteitteni joukosta "vampun" ja hankasivat puolison meikinlevittäjäsienellä. Se hajosi lattialle jouduttuaan liian kovakouraiseen käyttöön.

No, ja sitten tuli meille uusi fysioterapeutti. Edellinen vaihtoi piiriä. Sekä tämä uusi että vanha osoittivat asianmukaista ammattitaitoa. Olin suorastaan ihastunut kumpaiseenkin. Puoliso käyttäytyi asiallisesti antautuen kiltisti fyssarin ohjaukseen. Jumppa sujui vuoteessa ja kävely rollaattorin kahvoissa olosuhteisiin nähden hyvin.Asia on niin, että vaikka puolison aivot eivät kokonaisuudessaan enää pelaa, huomaa hän kuitenkin, kenellä on ammatitaitoa, kenellä ei. Arkuus ja avuttomuus hermostuttaa. Hoitajalla pitää olla varma ote ja auktoriteettia riittävästi ystävällisen asenteen myöteäilemänä. Fysioterapeuteilla yleensä on. Ja minä annan kehumisen kuulua. Eilenkin. Annan aina kiitosta, kun on aiheellista.

Tänään on puhalluspullokokeilua. Olen jo valistanut puolisoa tulevasta ja vaikutti myötämieliseltä. Saas nähdä. Aamu alkoi meillä varsin varhain, kun puoliso ilmoitti viiden maissa halunsa päästä vessaan. Tämmöinen toive meillä on hyvin harvinaista ja ampaisin nivelrikkoa uhmaten kuin Anttila ylös vuoteeltaan ja kyöräsin puolison asialleen.Ehdimme. Kehuin häntä ilmoituksesta, oma-aloitteisuudesta ja olin ylpeä hoidokistani. Pesin ja rullauduimme takaisin vuoteeseen. Minulle ei enää uni tullut ja kävelin rollaattorin avulla työhuoneeseeni. Aamukahvin tiputtelua tässä jo haikailen. Heitän maaruuni pillerit ja annan miehelle omat.Tästä se päivä urkenee taas tänäänkin auringon paistaa helottaessa kirkkaalta taivaalta.

TÄMMÖISTÄ TÄNÄÄN

Jee,jee, taas uutta päivää mennään. Sen verran holotnaa aamukahvin aikaan, että suljin keittiön ison ikkunan.Syksyaamujen kuulakkuus tuloillaan. Koulutarvikkeita mainostetaan ja ekaluokkalainen jännittää elämänsä ensimmäistä oikeata koulupäivää. Muistan minäkin. Äiti vei alussa.Piti kädestä.Mannerheimintietä mentiin, käännyttiin Urheilukadulle ja siellä se oli, Töölön Yhteiskoulun valmistava koulu. Kolme vuotta. Sitten samaan  rakennukseen pääsykokeiden kautta ja oltiin jo oppikoululainen. Koulut alkoivat syyskuun ensimmäisenä siihen aikaan. Jämptisti kesä kesti vapaudessa kolme kuukautta.Nilkka- ja polvisukat vaihtuivat pitkiin paksumpiin sukkiin ja koulun naulakko pullotti lämpimimmistä takeista ja myssyistä.Toukokuuhun oli pitkä aika. Silloin taas alkoi uusi kesä ja minä muiden mukana olin syksyllä oppikoulun toisluokkalainen. Siis jo mahdottoman iso tyttö.

Miten tämä kesä on kohdallani tänä vuonna mennyt? Sanoisin että melkoisen  hissukseen jo pelkästään rikkovaivankin takia. Mutta mikään ressukkaraukka en ole, vaikka C yhä edelleen niin inttää. Lateli viimeksi puhelimessa oikein nekrologin kaltaisen. On minulla kuulemma ollut kuitenkin hyvä elämä, tapahtumarikaskin, olen matkustellut ja nähnyt maailmaa, on ollut ystäviä, rakastavat vanhemmat, harrastuksia jne. Kuuntelin karvat pystyssä. Kuollutko olen?  Tämä raukaksi kutsuminen alkaa tympiä, turhaakin turhempaa säälin ujuttamista keskusteluun. Elämä on nyt näin, mutta vainaja en ole. Moni minua vaivaisempi elää täysillä tuntematta itseään mitenkään kurjaksi raiskaksi, pois heitettäväksi kuin vanha rukkanen. En tykkää yhtään tästä C:n minuun kohdistuvasta marinasta. Itse kun en vaivojani valittele. Mikä ihmeen oikeus hänellä on? Hän ei tätä blogia lue, jotta voin rauhassa marmattaa. Olen kieltänyt häntä voivottelemasta, mutta ei ole perille mennyt. Jos en nyt tanssiksi tällä hetkellä voi pistää, niin ei elämä tähän rikkoon lopu.Pääkoppa pelaa ja sormet tietokoneen näppäimistöllä. Hoidan puolison jetsulleen hyvin, laitan ruuan, nilkutan roskat roskikseen ja ylihuomenna aion stadiin. Rajallisuutta on, mutta mitä sitten. Tehdään toisella tavalla, helpommasti. Tai jätetään tykkänään tekemättä. Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa.

Kohtapuoliin tulevat pesijähoitajat. Tuovat puhalluspullon tullessaan, jos sillä pääsisimme eroon puolison ajoittaisesta limayskästä. Jännittää, kun en tiedä, miten suhtautuu puhaltamiseen. Sitä en voi hänen puolestaan tehdä. Myös fysioterapeutti tulee tänään.Kävellyttämistä rollaattorin kahvoissa ja minä pyörätuolin kanssa perässä, jos puoliso aikoo keikahtaa. Vilkas päivä tiedossa. Herkun tilauskin tehtävä. Niin vaan tämä "ressukka" aikoo selviytyä tänäänkin hommistaan.

MISTÄ JOHTUIKAAN MIELEENI TÄMÄ

Äitini sairasteli paljon ja meillä kävi kotona lääkäri. Kerran tuli ujonpuoleinen nuori mieslääkäri, vastavalmistunut ja aranoloinen. Hän ei tiennyt, mikä äitiäni vaivaa, vaikka äitini tarjoili diagnoosiksi sappivaivoja. Lääkäri avasi paksun kirjan ja alkoi katsella, mihin vaivaan oireet sopisivat. Eivät kuitenkaan sappivaivaan, tuumaili nuori lääkäri. Tämä myöhemmin osoittautui vääräksi arvioinniksi ja äidiltäni leikattiin sappikivet. Ne pantiin siihen aikaan muistoksi paperipussiin potilaan vieressä olevalle pöydälle. Äitini oli makeankipeä ja luuli pussissa olevan karamellejä. Pisteli sappikivet maaruunsa ja poltti kitalakensa ja ruokatorvensa. Tästä seurasi se, että äitini luuli tätä jonkunlaiseksi Jumalan rangaistukseksi virheistään elämänsä varrella ja alkoi lukea Raamattua.Siihen aikaan sellainen kuului jokaiseen potilaan pöytälaatikkoon vuoteen vieressä. Tätä jatkui kotonakin ja elämä muuttui ankeaksi. Perheen piti elää Raamatun mukaisesti ja synniksi laskettiin melkein kaikki, mitä meillä ennen oli ollut. Ruokapuolikin yksinkertaistui, vaikka siitä ei luultavasti Raamatussa ohjeita annettu.

Sitten eräänä päivänä saimme vieraan. Kaino-täti, äidin lapsuuden ystävä, tuli visiitille. Kuunteli huolemme vakavana. Tämän jälkeen marssi äidin luo, joka oli yhä vuoteessa suorittamassa rangaistustaan. Hän otti Raamatun äidin kädestä ja puhui niin kauan, kunnes äiti ymmärsi, että sappikivien syömisen aiheuttamat kivut eivät olleet Jumalan rangaistusta, vaan karkkiahneudesta johtuvaa kurkkukipua, joka jo oli parantunut. Äiti katseli ystäväänsä, jonka kotkannenä näytti tavallista suuremmalta ja koko Kaino-täti oli auktoriteetin ympäröimä. Tämän jälkeen  äiti palautui oikeaksi äidiksi ja isän vaimoksi. Kotielämä muuttui entisenlaiseksi virheineen ja synteineen päivineen. Äidin isän (pappa) vanha sormihakemistoinen Raamattu jouti takaisin hyllyyn virsikirjan viereen. Eikä sitä sen koommin sieltä otettu. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin muistelimme, Kaino-täti ja minä, äitini sappikiviepisodia ja minä muistan jo nyt keskuudestamme poistunutta Kaino-tätiä yhä kiitollisin mielin.

Olen saattanut tämän kertoa blogissa ennenkin, enkä tiedä, mistä syystä juttu pullahti taas mieleeni. Pidin juuri Kaino-tädistä eniten äitini ystävistä. Auttelin häntä monin tavoin hänen kuolemaansa asti. Hän eli yli 90v. Minulla ei ole sisaruksia ja jo pikkutyttönä annoin Kaino-tädille nimen Sisaru, jonka nimen hän sai pitää lopun elämäänsä.

USKON MIHIN USKON

Elokuun neljäs aamu menossa.Aurinkoa puiden latvoissa tuulen leikitellessä oksistossa.Hiljainen on pihapiiri. Suvi loppusuorallaan, rapukausikin jo menossa. Siitä onkin pitkä aika, kun olen saksiniekkaan tarttunut. Missä laatikon perukoilla lienevät rapuveitset? Juhlat juhlittu, vieraitten ketsitseminen jäänyt aikojen taa. Katkerako? No en. Tuli vain mieleen.

Päivän matkalta kotiutunut C soitti ja kertoi juurtajaksain tapahtumat siitä hetkestä alkaen, kun hänet autolla kotiovelta haettiin. Raporttiin mahdutettiin kaikki.Katsoin kelloa, tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Taitaa rouvalla olla aika mahtavat puhelinlaskut. Hänellä kun on muitakin ystäviä kuin minä.

Näin unta -en kesästä kerran- vaan proosallisesti rappuluiskista, jotka uni oli jo rakentanut paikoilleen. Hyväksyvästi hymyilevä isännöitsijä pasteeraili paikalle tutkailemaan tulosta. Minä kieputtelin edestakaisin puolisoa pyörätuolissa luiskaa pitkin eikä nivelrikosta ollut tietoakaan. Pidän tätä unta hyvänä enteenä, vaikka en uniin uskokaan. Unet ovat yleensä alitajunnan rakentamia jostain tapahtuneesta, muistoja ja toiveita, mielikuvituksen keksimää "elokuvaa". Jos jokin uni mukamas toteutuu, on sattumalla sormensa pelissä. Näin minä uskon. En usko siihenkään, että muista maailmoista täällä vieraillaan tai asetutaan jopa jonkun julkisuuden henkilön nahkoihin. En usko sieppauksiin avaruusaluksissa, enkä suuremmin ihmeparantumisiin jonkun poppamiehen loitsuilla. En aaveisiin enkä Loch Nessin hirviöön. Sadetanssikaan ei saa minua vakuuttuneeksi, Esteriltä tulee jos on tullakseen. En ole varma siitäkään, että jossain meren pohjassa on kadonnut Atlantis, vaikka siellä nyt on vaikka mitä hukkaantunutta. Kämmenestä ennustaminen saa minut epäuskoisesti hymyilemään, teelehdistä tulevaisuuden lukeminen suorastaan nauramaan. Olen joskus ajatellut vähemmän vakavasti jonkun ihmisen kohdalla pisteleväni nukkeen neuloja voodoo-homman tapaan, mutta tuumasta en ole toimeen päässyt. Mihin minä sitten uskon? Tieteeseen, itseeni, todistettuun asiaan, näkemääni ja joskus kuulemaanikin, kokemaani. En aina kuitenkaan kaikkeen lukemaani. Uskon siihenkin, että ihmisellä pitää kuitenkin kaikesta epäuskoisuudestani huolimatta olla joku tai jokin, mihin uskoa. On se sitten totta tai tarua.  On minullakin, eikä sillä ole mitään tekemistä tieteen, näkemiseni tai todistetuksi oikeaksi tulemisen kanssa.

Eiliset kuhafileet olivat sitten eri hyviä. Voissa paistoin, Siiklejä tillin kanssa, salaattia ja jälleen jälkiruuaksi marjoja, joista mustikat ovat saaneet puolison jakamattoman hyväksymisen. Pitänee pakastaa muutama rasiallinen. Tämäkin työ jäänyt retuperälle, kun en ole torille päässyt. Tillit, persiljat ja muut jääneet. Niitähän saa ympäri vuoden, mutta maussa on tingitty. Ei mitään auringon ja kesäilman raikasta tuoksua. Vähän ovat nuukahtaneita ja anteeksi pyytäviä. Parempi kuin ei mitään kuitenkin.Eläköön talven kasvihuoneet!

SITÄ JA TÄTÄ JUTUSTELUA

Eilen  Lähilääkäreistä hoitaja jälleen kerran panemassa puolison vatsan toimimaan. Sillä saralla kun ollut päivätolkulla hiljaiseloa, mikä ei ole suinkaan suotavaa ihmisen hyvinvointia ajatellen. Nilkutin illan suussa roskikselle katse tiukasti askelissa, etten lankea. Varpaankynnet leikkasin puolisolta ja jalat rasvasin. Puoliso tykkäsi.Lajittelin lääkkeet dosettiin ja tunsin olevani kaikin puolin tarpeellinen. Niin, ja tilasin minä Herkusta ruuat. Tuodaan tänään. Hilauduin parvekkeellekin ja poistin yhden kuivuneen pelargonian. Raukkoja ei ole kasteltu viikkoihin. Hortensia on aikoja sitten heittänyt henkensä. Mitenkä paljon tänä suvena ovatkaan kasvini kärsineet? Rääkkäystä ja heitteille jättöä? Kasvithan kuulemma myös tuntevat kipua, närkästystä ja pystyvät kommunikoimaankin keskenään.Varmaan olen kaikkien kasvilajien mustalla listalla.

Ylimääräiset vaipat haettiin tänään. Työhuone siistiytyi heti päästyäni isoista laatikoista eroon. Minulla hyvä mieli ja vaippojen hakijalla ehkä vielä parempi, kun on pitänyt omakustanteisesti hankkia puolisolleen. Kertoi  etujen kiristyneen ja hoidokin saamisen kotihoidon piiriin vaikeutuneen. Kunnat säästävät. Silloin vielä kymmenen vuotta sitten oli toisin, kun meillä sairastuttiin. Vuosien aikana on myös meiltä etuisuuksia poistettu ja monet hoitotarvikkeet ovat nykyisin omakustanteisia tai käyttömäärää rajusti supistettu. Joku jonkun kirjoituspöydän takana päättää, kuinka monta vaippaa päivässä menee. Mistä hän tietää? No, tästä asiasta olen käynyt kirjeitse ja puhelimitse keskusteluja eri tahojen kanssa kaupungin virkamieskoneistossa. Enkä kohteliaita perusteluja supistamisiin hyväksynyt saati ymmärtänyt. Mutta alistuttava vaan oli.

Marimekossa jälleen ehkä piirrelty kankaisiin toisten puita. Kirjakustantamo Random House tutkii, jos heidän lastenkirjassaan olevat puut on plagioitu Marimekon kankaisiin. Olisikohan niin, että Marimekon taiteilija on joskus selaillut Random Housen kirjaa ja alitajuntaan jäänyt kuvat puista?  Aikanaan pullahtavat aivoista esille uutta kuosia suunnitellessa. Suunnittelija pitää omanaan. Taikka sitten Marimekon taiteilijoiden mielikuvitus ehtynyt ja otetaan käyttöön rajut menetelmät siinä toivossa, että kukaan ei hoksaa. Aina joku sen tekee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Valheella kun pruukaa olla lyhyet jäljet.

Meillä on tänään lihapullia kermakastikkeessa á la Herkku. Siikli-perunat pesen ja keitän. Jonkunlainen salaatti rustattava ja jälkiruuaksi herkullisia kotimaisia marjoja. Eilen jossain tv-ohjelmassa kerrottiin ulkomaisen marjanpoimijan puskevan yli 10-tuntisia päiviä ja keräävän sesongin aikana 5000 kg. Minä olen ollut jo aivan uuvuksissa saatuani kippoon muutaman litran. Kerran olen oikein ryhdistäytynyt puolukka-aikana ja kaksi ämpärillistä tuli, joista toisella ilahdutin ystävääni. No, aikaahan tästä on vierähtänyt totta kai. Ei minusta enää olisi ilman rikkoakaan.











 

VOISINKO OLLA EMPAATTISEMPI?

Luiskamiehet olivat ja kävivät. Nyt enää asialle saatava isännöitsijän siunaus, niin luiska pykätään. Koko rappusten levyinen ja kolmatta metriä pitkä. Siinäpä on sitten helppo lykkiä ylös sekä alas.Puolisokin hymyili leveästi, kun uhkasin ulosmenolla luiskaa pitkin. No, saattaa kulua aikaa, mutta odotellaan kärsivällisesti.

Rikkokivut lieventyneet. Saan jo vasemman jalan toisen päälle maatessa eli siis jalat ristiin. Kukaan ei usko, mitenkä mukavalle tuntuu tämmöinen vähäpätöinen asia. Vielä olen kotona rollaattorin varassa ja roskia vien kepin avustamana. Vasemmalle jalalle kun ei voi ainakaan vielä täyspainoisesti varata. Mutta sujuupa, sujuupa jo kaikki sutjakkaammin, mieli virkistynyt ja puolisokin hyvällä tuulella.Ottaa kuuliaisesti lääkkeet, ei vastusta hoitotoimenpiteitä, omaa hyvän ruokahalunkin. Mikäs meitin on olla ja eleä.

Luettuani tänään Heidin blogin, jäin itsetykönäni miettimään, että olen juuri sellainen ihminen, kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta, etten tykkää tunkeilijoista vieressäni, jotka kyselevät yhtä ja toista haluten itsekin avautua juurta jaksain. Jouduin useasti näiden päällekarkausten kohteeksi odotellessamme invakuljetusta Stockmannin Espan puoleisilla ovilla. Viereen istahti vanhempi naishenkilö ja aloitti keskustelun kysymällä,odotammeko kyytiä. Sitten olisi pitänyt selvittää, minne olemme menossa, mikä miestä vaivaa ja kauanko on pyörätuolia käyttänyt. Tämän jälkeen yleensä vierushenkilö katsoi asiakseen saada kertoa koko elämänkaarensa tarinan vaivoineen päivineen. Otin tämmöisen hyökkäyksen hiukan ynseästi vastaan ja yritin viestittää mahdollisimman kohteliaasti tahtovani olla rauhassa. Kuitenkin tiesin keskustelukumppanini potevan ehkä yksinäisyyttä ja minulla olisi mahdollisuus olla hetken verran hänen ainoa kuulijansa, osoittaa ystävällisyyttä ja empaattisuutta. Näin ei likikään aina käynyt. Entäs, jos minä joskus joudun samaan tilanteeseen ja minulle käännetään tylysti selkä? Entä, jos minä istun etsimässä epätoivoisesti keskustelukumppania puiston penkiltä ja saan kylmää vettä niskaani? Tämä tuli mieleeni, mutta en välittänyt. Invataksin kimppakyydissä sanon päivää ja näkemiin. Vastailen kysymyksiinkin, mutta keskustelua en aloita. Matkat yleensä lyhyitä ja vertaan niitä ratikkamatkaan. Ei sielläkään aleta vierustoverin kanssa maailmaa parantelemaan. Ja jos, niin helsinkiläinen katselee yrittäjää nenän vartta pitkin hämmästellen tämmöistä odottamatonta päällehyökkäystä. Ei me täällä Helsingissä! Ei ainakaan usein.

Hyvää alkanutta elokuuta.