TUNNISTIN LOPPUJEN LOPUKSI

Tsilari-lehti tuli. Panen tähän kirjailija Arvo Pohjolan ajatelman:

Meitä kaikkia ottais elämä joskus handusta taluttaakseen. Mut me dallataan handut nyrkissä, eikä elämä saa otetta.


Olin kaupassa tai oikeammin sen edessä, kun naisen ääni sanoi nimeni. En tuntenut. Katselin ja tutkailin, kysyin "tunnemmeko me?". Siinä vaiheessa tunnistin. Sama ihminen, joka pari vuotta sitten ilmestyi luokseni takaapäin ja sanoi nimeni. Silloinkin oli vaikeaa tunnistaa ikään kuin väärässä ympäristössä Hagiksen torilla. Nyt ympäristö oli Itäkeskus, aivan väärä paikka sekin. Sitä paitsi, miksi minut tunnetaan, mutta minä en ketään? En kai minä samalta näytä kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Näyttelijöistä on sanottu "kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään". Minä en kuitenkaan ole näyttelijä. No, ja sitten me siellä kaupan edessä halattiin väkevästi ja sama hersyvä nauru kaikui vanhalta ystävältäni kuten joskus muinoinkin. Olihan hän tuttu menneisyydestä, joka näköjään putkahtaa eteeni milloin missäkin. Nyt lupasimme soittaa ja sen minä aion tehdä. Tiedän nimittäin hänet.

Mansikoita on vielä vaikka kuinka paljon. Ostin runsaasti, että piisaisi pari päivää. Ja siinäpä ne ostokset melkein olivatkin. Malviinaa siis aimo määrä. Uusi, alun perin Ruotsista, mansikkalajike, johon olen tykästynyt. Kypsänä yhtä makea kuin Polka, tummanpunainen ja pyöreä. Malviina on siis muutakin kuin Niskavuoren talosta poisajettu piikanen. Eikä tämä mansikka-Malviina tule raskaaksi.

Heräsin tänään kolmelta aamulla. Kahvia laitoin neljältä ja viiden jälkeen katselin päivän valkenemista. Olen reipas ja vähäuninen ihminen. Nyt kello on kuusi ja taidan mennä nukkumaan.