Luen yhä Dorian Grayn muotokuvaa ja se on pelottava kirja. Miten ihmeessä joku on pystynyt sen kirjoittamaan? No, se joku on Oscar Wilde (1854-1900). Kirjan juonesta osa lyhykäisyydessään kuuluu näin: Nuori Dorian Gray teettää itsestään muotokuvan. Hän on kaunis ja komea mies, saa katseet kääntymään. Jossain välissä hän toivoo, ettei milloinkaan vanhenisi ja toive toteutuu. Hän myy sielunsa paholaiselle. Mutta millä hinnalla? Hän muuttuu elostelijaksi, julmaksi, sydämettömäksi. Ulkomuoto ei muutu, mutta taulun muotokuva tekee sen. Dorian siirtää taulun pois silmistään, mutta seuraa sen muuttumista. Hänestä tulee koko ajan entistäkin moraalittomampi ja kuvasta iljettävämpi. Ihmishenkikään ei ole pyhä enää Dorianille. Suunnilleen tässä kohdin kirjaa olen.
Piti välillä huilata ja siirtyä Hercule Poirotin kanssa Vaaralliseen taloon. En kestänyt Dorian Grayta yhtä kyytiä. En yhtään ihmettele sen saamaa vastaanottoa aikanaan. Kirja on kauhutarina alusta loppuun, vaikka sen loppua en hyvin muista. Edellisestä lukemisestani on vuosikymmeniä. Lopun voi kyllä aavistaa. Sen täytyy olla p......n.
Ostin kolme uutta Agatha Christietä. Äsken mainittu Vaarallinen talo ja sen lisäksi Neiti Lemon erehtyy ja vielä Varjossa auringon alla. Kaikissa harmaitten aivosolujen nerokas käyttäjä Hercule Poirot. Olen niistäkin takuulla jonkun lukenut, koska olin ennen Agatha Christien innokas lukija, kuten monen muunkin salapoliisikirjailijan. Luin muutakin ja paljon. Puolison omaishoitajana oleminen lukemisen lopetti. En pystynyt keskittymään. Aistien piti olla valppaana aina, tekemistä riitti päivät ja usein yötkin. Runoja joskus silmäilin ja kuuntelin lauseen sieltä ja toisen täältä potilaani äänikirjoista. Vasta nyt runsas vuosi puolison kuolemasta olen innostunut lukemiseen. Sekä paljoon muuhunkin elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti