Metron vaunussa eilen enemmän ulkomaalaistaustaisia matkustajia kuin suomalaisia. Tunsin oloni yksinäiseksi. Muutenkin väkeä liikkeellä. Ehkä perjantain takia. Väsyin stadissa ja piti mennä hetkeksi kotona pitkälleen. Lonkka on niin oikullinen. Se pilkkaa kipupilleriäkin. Loppupäivän otinkin huilaten. Luin hetken Andre Agassia. Olin siihenkin liian väsähtänyt.
Toissapäivänä tuli vuosi siitä, kun puoliso kuoli. Tuli mieleen se yö ja seuraava päivä. En nukkunut makuuhuoneessa, vaan olohuoneessa. Puolison sairaalavuode ja kaikki apuvälineet haettiin pois. Minä panin lakanat koneeseen ja tyynyliinassa oli hänen tuoksunsa. En osannut oikein mitään tehdä. Kaikki oli jotain muuta kuin tapahtunutta. Unta, jonka aamu muutti kaiken entiselleen. Vaan kun ei ollut. Kaikki oli erilaista. Kotikin muualle. Tänne, jossa en viihdy. Mutta elän, liikun, en erakoidu enkä anna surulle jokapäiväistä valtaa. Ikävöin ja muistan, elän meidän molempien puolesta. Meitä ei enää ole, on vain minä.
Italiasta tuli kirje. Maa helisemässä ihmisten kanssa, jotka sinne millä tahansa konstilla pyrkivät. henkensä uhalla. Ystäväni ei hyväksy, eikä moni muukaan italialainen. Ymmärrän heidän tyytymättömyytensä. Suomen maahanmuuttajien, pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden määrä on minimaalinen Italiaan verrattuna. Välimereltä tullaan päivittäin tuhansin ja taas tuhansin määrin.
Tänään eilisen vastakohtana kotipäivä, itsensä hemmottelua, hyvää salaattia ja lukemista. Ensi viikolla taas mennään jo heti maanantaista. Siihen asti kotona haisee. Tuli vahvasti tuoksuva kutsu Hajun avajaisiin Helsingin kaupungin museossa 6.10 ja siellä saa tietää, miltä Helsinki haisee. Kutsu printattu pieneen pahviseen kuusipuuhun, joita joskus näkee roikkuvan autoissa jonkunlaisina ilmanraikastajina. Täällä siitä saan päänsärkyä, vaikka kutsu on visusti pussissa. Liian voimakas parfyymikin saa minussa aikaan samanlaisen reaktion.
Nukuin pitkään aamulla ja taas näin hassun unen. Olin jälleen omaishoitaja, mutta nyt hoivasin omaa äitiäni. Oikeassa elämässä en sitä siinä ominaisuudessa joutunutkaan tekemään, koska isä oli olemassa. Toki isääni autoin, minkä kykenin. Äitini kuoltua, ei isäni tarvinnut erikoisempaa huoltoa, vaan oli täyspäinen ja liikkuvainen loppuun asti. Jättikin tämän elämän "saappaat jalassa".
Koleaa, kertoo säätieto. No, muutaman päivän kuluttua olemme lokakuussa ja alkaa vuoden pimein aika. Kynttilöitä, sähkövaloa, takkatulia, lämmintä juomaa ja lukemattomia kirjoja. Mikäpäs siinä on kevättä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti