16. maaliskuuta 2015

MINUN HELSINKIÄNI EI ENÄÄ OLE

Lueskelin  aamukahvin aikaan ja hoitotäyteisen yön jälkeen Kari Rydmanin vanhempia blogikirjoituksia. Luen toki uudempiakin, mutta nyt tämän aamuinen oikeastaan sai alkunsa siitä, kun Kaisa Kyläkoski omassa blogissaan kertoo eduskunnan istuneen, mikä onkin totta, Helsingin Heimolan talossa vuosina 1911-1930 ja sitä ennen VPK:n talossa 1907-1910. Jälkimmäinen oli osoitteessa Keskuskatu 7 ja Heimolan talo sijaitsi silloisessa Hallituskatu 15:ssa.

Kari Rydman kirjoittaa 5.6.2010 jo tuolloin kadonneesta Helsingistä, joka oli pitkälti tuttua Rydmanille. Kummatkin eduskunnan istuntopaikkatalot ovat puretut ja tästä muutoksesta ja muista tuhoista Rydman kirjoittaa. Olen itsekin vaatimattomasti omassa blogissani palannut aikaan menneeseen ja siihen Helsinkiin niin ikään, josta Kari Rydman Kaipaus Helsinkiin- jota ei enää ole-tekstissä kertoo. Tunnen samoin ja minäkin kaipaan, sillä iso osa sittemmin puretuista rakennuksista olivat minulle myös jokapäiväistä elämää kulkiessani kaupungin kaduilla. Heimolan talossa (valmistunut 1910) oli elokuvateatteri Aloha (1946-1969), jossa ahkerasti kävin. Talo oli tuttu myös vanhemmilleni vuosien ajan monista yhteyksistä aina raittiusseuran tilaisuuksista lähtien.

Suuntaus arkkitehtuurissa näiden ja monien muiden kauniiden arvotalojen purkamisten jälkeen muuttui yksinkertaisemmaksi ja kolkommaksi. Lasia ja betonia, suoraviivaisuutta, ilman inhimillisyyden tuntua ja lämpöä. Nuoret, usein Helsinkiin vastikään muuttaneet, arkkitehdit saivat sydämensä kyllyydestä mellastaa tuntematta kaupungin historiaa ja sen menneisyyttä. Kokeiltiin kaikenlaista piittaamatta naapurirakennusten tyylistä. Ulkomailla näkee myös hyvinkin vanhan talon viereen pykättynä modernia, mutta minun silmiini se koskee. En paheksu uutta ja nykyaikaa, mutta paikkansa kullakin tai sitten hiukan vanhaan rakennustyyliin viittaavaa naapuritalojen mukaan.

En usko vanhan talon hajottamisen ja uuden rakentamisen tulevan halvemmaksi kuin entisöitäisiin vanha ja se modernisoitaisiin sisältä tämän ajan tarpeisiin. Monissa maissa pidetään kynsin ja hampain kiinni vanhasta tai sitten uutta rakennetaan vanhaan tyyliin, jos ympäristö niin vaatii. Meillä 1960- ja 1970-luvut olivat hajottamisen aikaa. Puskutraktorit tekivät työtään joka puolella pannen maan tasalle huikean kauniita rakennuksia, jotka olivat aikaa uhmanneet vuosikymmenten ajan.

Näitä kaupunkinäkymiä paljasjalkainen stadilainen Kari Rydman kaipaa ja niin teen minäkin, samoin täällä syntynyt ja kasvanut kuten vanhempani ja isovanhempanikin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti