Eilen pikkuinen pakkanen kontatessani ensimmäisen kerran roskikselle. Pihatie ohuen valkean lumen peitossa. Toisella kerralla illan suussa taivas viskeli vettä. Pihatie musta ja märkä. Lämmönvaihtelut hurjia koko maassa. Pohjoisen rajut paukkupakkaset vaihtuivat tuotapikaa plusasteeksi.Näin mennään tänäänkin.
Katselen lievän kauhun vallassa eteisessä nököttäviä pahvilaatikoita. Vaippa- ja suojalakanatilaus tuli. Illalla en ryhtynyt mihinkään, mutta tänään on raivattava. Kunhan olen saanut aamukahvin juotua ja hiukan kerättyä voimia, niin ei kun toimeksi. Ruokatilaus tänään. Jännittää, mitä siinä nyt on vialla. Vai olisiko niin, että reklamaationi olisi todellakin jotain hyvää poikinut.No, huolimattomuus on tämän päivän sana.
Samoin kuin välinpitämättömyys ihmisten kesken. Oli henkilöauto suistunut liukkaalla kelillä tieltä lumipenkkaan. Sisällä äiti ja lapset. Auto sojotti seljällään ojassa. Näkyvyys tieltä hyvä, ettei kukaan ohiajavista pääse sanomaan, etteivät huomanneet. Yksikään niistä noin kymmenestä autoilijasta, joka huristi ohi, ei pysähtynyt tutkimaan, josko autoon juuttuneet olisivat ehkä tarvinneet apua. Tämmöisiksi olemme me suomalaiset muuttuneet! Mikä helvetti meitä vaivaa? Tarvitaanko jälleen sota? Se yhdisti ihmisiä meillä, herätti auttamishalua, hyvää henkeä ja huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tämän kertoo historia. Oli pelkoa, talojen raunioita, viholliskoneet taivaalla.Kaikkialla tuhoa. Silloin ihmiset tukivat toisiaan. Ketään ei jätetty yksin. Sitten me muutuimme. Nyt menee liian hyvin. Olemme unohtaneet inhimillisyyden.
Kerron jälleen kerran tarinan, jonka olen tänne aikaisemminkin kirjoittanut. Kaatui rouvahenkilö tämän kaupungin keskustan suojatiellä. Jäi niille sijoilleen, kun ei päässyt liikkumaan. Suojatietä ylittävät harppoivat ohi. Autot kiersivät. Eivät sentään päälle ajaneet. Kenellekään ei tullut mieleen hiukan vilkaista rouvaa lähemmin, josko vaikka tarvitsisi apua. Sitten suojatietä ylitti semmoinen laitapuolen kulkija, hiukan resuisen tuntuinen ja alkoholille tuoksahtava herraihminen. Näki rouvan maassa makaavan, huojahteli luo ja kysyi, jos voi jotain tehdä. Rouva pyysi ottamaan taskustaan puhelimen ja soittamaan ambulanssin. Kulkija teki työtä käskettyä. Kun ambulanssi tuli, mies hävisi jonnekin tungokseen. Siinäpä oikea ihminen, sydän ja järki paikallaan! Liekö taivaasta tipahtanut keskuuteemme? Mitä tästä tarinasta voimme oppia? Voisimme, mutta emme opi. Meillä on kiire oman itsemme ja hyvinvointimme kanssa, ei ole tilaa eikä aikaa muulle. Mitäpä se minulle kuuluu, jos joku makaa kadun pinnassa, en minä ole häntä kaatanut,olkoon. Jos auto on suistunut tieltä ja ihmiset sisällä jumissa, mitä se minulle kuuluu. Mitäs meni suistumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti