29. marraskuuta 2013

MAGNEETTIKENTÄSSÄ

Olen ollut putkessa, jonka molemmat päät avoimia,leveyttä 60cm ja katto 10cm:n päässä. Tämän huomasin, kun avasin puolivahingossa silmät vehkeen liikautettua itsensä eteenpäin ja luulin kidutuksen päättyneen. Kaikki on alkanut tästä hemmetin luuvaivasta. Olen käynyt ortopedien vastaanotoilla ja parissa röntgenkuvauksessa ennen eilistä, jolloin olin taas ennen magneettikuvausta, joka siis suoritetaan tämmöisessä putkessa. Olin saanut diapam-pillerin kerrottuani klaustrofobiastani, joka iskee jopa sohvan nurkassakin katsellessani televisiosta matalissa ja kapeissa kallio-onkaloissa ryömiviä tutkijoita. Hissiin menen, kun on pakko ja nyt muutaman kuukauden ajan on ollut, sillä konttaudun rollaattorin varassa. Veräjähissi olisi paras hissi, mutta niitä ei ole enää kuin vanhoissa asuintaloissa. Oma taloni ei ole niin vanha.

Istuin diapamin vaikutuksen alaisena odottamassa putkeen pääsyä ja oloni oli suhtmukava.Hoitaja kävi kysymässä, mistä tiedän pelkääväni kuvausta, kun en ole aiemmin ollut. Kerroin hisseistä ja luolista (ja tiesinhän minä putken). Sitten kävi kutsu ja hoitajan kanssa piti keskustella. Hän kyseli ja minä vastasin. Riisuuduin niin pitkälle, kun magneettikenttään joutuminen vaati. Hoitaja talutti pelottavan laitteen luo (rollaattoria ei saanut mukaan ottaa) ja selitti, miten se toimii ja senkin, ettei sitä tarvitse pelätä. Pelkäsin silti. Menin pitkälleni putken suun eteen. Sain korvakuulokkeet ja käteen hälyttimen, jos aion alkaa kuolla. Siirtyminen putkeen alkoi. Minulla hoitajan ohjeen mukaisesti silmät visusti kiinni, mutta en pystynyt ajattelemaan, että olisin jossain muualla vaikka yritin kovasti olla sileällä aurinkoisella kalliolla meren rannalla.

Kone surisi ja jyskikin. Se tuntuikin oikeastaan lohduttavalta, sillä olin kuvitellut tulleeni elävältä haudatuksi ja koneet kaivoivat minua esille.Selässä tuntui lämpimältä ja sekin oli lohduttavaa. Liikkua ei saanut, mutta kerran vahingossa sormi liikahti. Kaivinkoneet kävivät ja toivoin, että pian saavat minut esille. Sitten joskus ehkä puolen tunnin kuluttua kuulin hoitajan äänen, joka sanoi kaiken olevan ohi. Kysyi, miltä tuntui. Kerroin että ihanalta päästyäni pois. Diapamin vaikutus oli ajat sitten lakannut. Pukeuduin ja lähdin pois. Neuvonta tilasi taksin ja vedin syvään ilmaa keuhkoihini sairaalan oven ulkopuolella, valuttauduin taksin takapenkille ja minut tuotiin kotipihalle.

Kummitytön, joka oli ollut kotimiehenä, kanssa avattiin samppanjapikkolopullot ja skoolattiin onnistuneelle kuvaukselleni sekä hänen uudelle autolleen.

3 kommenttia:

  1. Kyllä oli aihettakin skoolata shampanjalla tuollaisen sukkulamatkan jälkeen... ja toki kummitytön uudelle autollekin. Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  2. Turvallista ja hyvää matkaa,Tuulia, kesään ja paisteeseen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Stadin Friidu! Laulun sanoin - kylmästä lämpimään - on matka.

    VastaaPoista