Taas on viikossa loppupuoli. Aika kuluu nopeasti, ettei aina ehdi kissaakaan sanoa. Jos en olisi omaishoitaja, elämä olisi huomattavasti vähemmän työntäyteistä. Oijoi, kävisin huoliteltuna taidenäyttelyissä, museoissa, ystäviä tapaamassa, matkustaisin, lukisin enkä antaisi parvekekukkien kuivuen kuolla. Näin on nyt käynyt. Hortensia huokailee ja pelargoniat mielenosituksellisesti viskovat terälehtiään. Minun on vaikea rikkoni kanssa vääntäytyä partsille ja kantaa sinne kasteluvettä. Päätin siis että anti olla: kuolkoot. Ja niinhän nuo näyttävät tekevän. Jotkut väittävät kasvien tuntevan. Minä, kasvien rääkkääjä, olen mieleni paaduttanut, kun en tiedä, mitä kuppikuntaa uskoa. Jos joskus tokenen rikkovaivastani, menen ja katkon, otan rangat pois ja kiikutan kaikki roskikseen. Sitten lakaisen tai imuroin. Parveke on taas siisti. Mutta kukaton.
Puolison uusi patja surisee. Tosin erittäin vienosti, kuin kissa kehräisi. Tarkat korvani, jotka on asennettu jo vuosia sitten kuulemaan pienemmänkin äänen, huomaavat ja herään yöllä. On totta, että korvani ovat herkistyneet puolison sairauden aikana. Minulta ei juurikaan jää mitään kuulematta kotona. Olen kuin pienen lapsen äiti, jolla myöskin aistit ovat levällään kuulemaan ja näkemään kaikki kodin tapahtumat, vaikka ei vieressä olisikaan. Jos on epätavallinen ääni, alkuperä tuntematon, on saatava tietää, mistä se johtuu, tarvitaanko apua. Nyt en vaan pääse aiempaan tapaan nopeasti liikkeelle rikkoni takia. Joskus kuitenkin on kipua uhmaten riennettävä, mutta varottava, etten lennä nenälleni.Puolison rollaattori suurena apuna. Tästä ei kunnalle kerrota. Apuväline kun ei ole minua varten.
Ei naapuri kaiketi minulle loukkaantunutkaan, kun en kyennyt viemään postilaatikkoon hänen kirjettään, vaan tuli kysymään ystävällisesti vointiani. Kerroin nivelrikosta ja jatkotoimista, jos joudun ortopedin juttusille. Itse on hienosti toennut leikkauksestaan ja saa kuulemma uuden isonvarpaan poisleikatun tilalle. Se on semmoinen, jonka voi poistaa ja taas panna toisten jatkoksi. Varmasti helpottaa kävelyä. Minä olen kyllä itsetykänäni joskus miettinyt varpaiden tärkeyttä, mutta onhan niillä toki tehtävä. Kädetön taiteilija maalaa niillä. Niillä naputellaan tietokonetta, soitetaan pianoa, tartutaan ja ne helpottavat kyllä liikkumista. Jos olisi vain varvaslevy varpaitten tilalla, ei se olisi niin monipuolinen eikä käyttökelpoinen. Tosin ihminen olisi silläkin oppinut puuhastelemaan, jos meille ei olisi alunalkaen varpaita kehittynyt. Onneksi on ja vielä kymmenen. Vaikka minun isälläni oli kyllä yksitoistavarpainen serkku. Toisessa jalassa kuusi. Muita luonnonoikkuja ei isän suvussa tiettävästi ollut. Isän tekemän sukututkimuksen mukaan oli kyllä jalkapuussa istujia, muutama rosvo ja pappikin, pari kylähullun tapaista ja joitakin avioliiton ulkopuolella syntyneitä ja kätkytkuolleita. Hirttotuomioita ei tullut esille. Isä pääsi tutkimuksissaan vain kolme sataa vuotta taaksepäin. Homma alkoi olla liian vaivalloista, etsimistä milloin mistäkin virastosta. Kaukaiset juuret kun ihan muualla kuin Helsingissä. En siis pääse koppailemaan polvillani. Kolmas vasta menossa ja siihen jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti