Tämä loppukesä on mennyt kohdallani hiukan plörinäksi.Puolison ja minun piti mennä vähän sinne ja tänne,sinne etupäässä.No,ei kaikki aina elämässä mene piirustusten mukaan.Pääsisinhän yksin nyt miehen ollessa sairaalassa,mutta kun on tuo veto poissa.Vaivoin jaksoin eilen siistiä kukkamaata ja viedä pahimmin kärsineet roskiin.Neljäkin tuntia sairaalassa vie päivästä pitkän ajan ja juuri ne tunnit,jolloin olisin parhaimmillani viettämään niitä muualla.Museoissa,näyttelyissä,ihan vaan kävelemässä tässä kaupungissa.Olisi katseltavaa Ruttopuistossa,uusi designpysäkkikatos ratikkaa odottaville tai vain istuksia Espan puistossa ja miettiä,tietävätkö lokit,mitenkä on epäkunnioittavaa istua Runebergin pään päällä.Mutta minä valmistaudun jo aamupäivisin sairaalaan menoon ja se tarkoittaa usein ensin kauppareissua,että saan hedelmiä miehelle.Niitä ei voi tolkuttomasti ostaa kotiin nahistumaan.Tulen kotiin viiden maissa ja sitten vasta syön.En aina edes tiputtele kahvia aamulla itselleni.Mikään ei maistu.Myöhemmin illalla raportoin sairaalakuulumiset niille ystävilleni,jotka ovat aidosti kiinnostuneita.Panen varhain yöpaidan päälleni ja olen koko ajan liian väsynyt kaikkeen.Henkisesti ja ruumiillisesti.
Mietin,käveleekö puoliso enää koskaan.Mietin,miten elämämme muuttuu,kun meillä on oltava kotona nyt apua.Ainakin aluksi.Opinko tekniikan,millä saan puolison sängystä pyörätuoliin,kylpyhuoneeseen ja pystynkö hänet saamaan pyörätuolissa istuen pari porrasta alhaalla ensin alas ja sitten ylös? On minulla kaksi erittäin painavaa irtoluiskaa,jotka aion alkaa pitää pyörävajassa,jos en onnistu ilman niitä.Hommasin varoiksi aikojen alussa.No,ovat ne muutkin aviovaimot ja -miehet selviytyneet samankaltaisissa kotioloissa,niin miksen minäkin.Toiveikkuus pilkottaa.
Pariisista tuli kortti.Italialaistunut ystäväni vietti siellä viikon perheensä kanssa.Kuvapuolella on Notre-Dame.Olin seitsentoistavuotias,kun olin Pariisissa.En kerro,kuinka paljon siitä on aikaa kulunut.Äitini odotti "sinistä hetkeä",jonka piti siihen aikaan jokaisen Pariisin-matkailijan tuta. "L´heure bleue" ei suinkaan hemmottele ihmisiä jokaisena päivänä ja siksi sitä arvostettiin.Se tapahtuu auringon laskeutuessa mailleen,kun kaupunki alkaa peittyä iltahämärän vaippaan.En tiedä,onko nykyisellä hektisellä ajalla enää mitään tekemistä tämän kuuluisan hetken kanssa? Ehkä joku turisti on kuullut,mutta ei ole aivan varma,mikä se on.Ehkä joku iäkäs pariisilainen tietää ja hymyillen katselee kaupunkinsa taivasta,kun ilma ikäänkuin sinertyy pehmeään hämyyn ja sitten katoaa päivän kääntyessä illaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti