Suihkutushomma sujui eilen kitkatta. Pesuvarusteet tuotiin puhtaina, eikä minua ainakaan nyt vaadittu niitä enää huoltamaan. Minä rähkin puolison vuoteen kimpussa suihkutusajan ja sain kaiken valmiiksi ajoissa, kun miestä kipattiin vuoteeseen. On se semmoista minuuttipeliä. Pääsin lounaan laittoon, syötin ja syötiin ja sitten pesin roskistelineen keittiössä alustoineen päivineen. Kyykin lattialla ja pääsin sillä lailla ylös, kun kiskoin rollaattorin viereen ja kampeuduin sitä pitkin. Jessös, ennen tämmöinenkin sujui isommitta ponnisteluitta.
Pääministerin talonsa antaminen turvapaikan hakijoille on edelleen tapetilla. Se ei kuulemma olekaan hyvää hyvyyttä-teko, vaan pisteiden ja suosion kalastelua kuin myös suuri tervetulotoivotus kaiken maailman pakolaisille: tulkaa hyvät ihmiset Suomeen. Kun pääministeri lukee, jos lukee, näitä mielipiteitä ja kommentteja teostaan, harmittaako häntä? Katuuko koko hommaa? Vai asettuuko kaiken yläpuolelle kuten kunnon poliitikon tulee tehdä? Minua alkaa jo kyllästyttää. Vesa-Matti Loirin hevosvoitto Vermossa jäi jalkoihin ja muissa olosuhteissa siitäkin olisi noussut aikamoinen haloo. Mutta missä oli Loirin saketti Vermossa? No, me emme ole Englannissa ja tavallinen arkiasu kelpaa. Voittorahat jäävät kuulemma hevoselle.
Ajattelin mennä lottoamaan tuuraajapäivänä. En ole mikään onnekas Hannu Hanhi, mutta voisihan tuota kokeilla. Hommaa luulee helpommaksi, kun saa lukea suurista voitoista, jotka lankeavat tuosta vaan kuin Manulle illallinen. Jotenkin nyt juuri tuntuu siltä, että voisi lykästää. Minulla oli kerran ystävä, joka oli kuin Hannu Hanhi. Hän ei jopa viitsinyt voiton pelossa ostaa edes arpaakaan, kun aina raha virtasi. Nykyistä onnen kantamoisen tuuria en tiedä, kun hän katosi eteläisiin maisemiin jo vuosia sitten.
Nyt jos olisi kuten ennen, tekisin matkan Ruotsin Millesgårdeniin Chagallin näyttelyyn.Siitäkin huolimatta, että venäläiset eivät sallineetkaan 40 teoksen näytteille panoa, vaan nyt saadaan ihailla vain 14 työtä. Ruotsiin olen ennnenkin matkannut taiteen takia. Tosin Tennispalatsissa Helsingissä näin joitakin vuosia sitten Chagallin töitä ja minä olen niistä aina tykännyt, vaikka syntyikin usea vuosisata myöhemmin kuin ihailemani "vanhat mestarit". Juuri Marc Chagallin ansiosta aloin pitää uudemmasta taiteesta. Huomasin, että kaiken ei pidä olla vanhaa ollakseen hyvää ja tunteisiin käypää. "Syntymäpäivä" on minua joskus ihastuttanut suunnattomasti. Siinä leijutaan silkasta ilosta ja onnesta kuten syntymäpäivänä sopiikin. Ilo välittyy vahvana katsojallekin. Jospa vielä olisi nuori ja osaisi "leijua" silkasta riemusta rakkaan ihmisen kanssa, kuten Chagall kuvassaan tarinoi.
8. syyskuuta 2015
7. syyskuuta 2015
RUOKAA ROSKIIN
Odotellaan pesijöitä ja perunat odottavat kattilassa. Pääsen ruuan laittoon vasta heidän mentyään. Välipalan annoin puolisolle, että jaksaa olla syömättä vielä jonkun aikaa. Nämä maanantait ovat niin epämääräisiä.
Peruutan tämän viikkoisen omaishoitajien keskustelutilaisuuden. Suoranaista jatkoa keväiselle istunnolle. Asiat eivät ole kohdallamme muuttuneet kotiavustajien suhteen, ei ole kehuttavaa, eikä suuremmin moitittavaakaan. Enkä jaksa nyt moittia. On pieniä outouksia toki sattunut suihkuttajilla, mutta olkoon.
Pääministerin naapurusto Kempeleessä on kahta mieltä turvapaikanhakijoiden invaasiosta pääministerin tyhjillään olevaan taloon tammikuussa. Levottomuutta takuulla alkaa ympäristössä esiintyä, kun parikymmentä vieraasta kulttuurista olevaa ihmisiä liikuskelee. No, minähän olen aina skeptinen. Pääministerin lämminhenkinen ele antaa kotinsa vieraille on saanut maailmalla hämmästyttävän suuren mielenkiinnon. Olihan se temppu! Sujuukohan lumenluonti vierailta?
Ensi viikolla on taas kuuden tunnin yhtäjaksoinen vapaa. Sijainen tulee. Jos nyt pääsisin lääkäriin. Viimeksi jouduin peruuttamaan. Haaveena olisi myös jokunen ostos ja muualla kuin Stockmannilla. Katsotaan, mitä vapaa tuo tullessaan. Olen alkanut miettiä, että pyytäisin sijaisen ainakin pari kertaa kuukaudessa á 6 tuntia. Kolme kertaa olisi jopa sallittua palvelusetelin piikkiin.
Suomalaiset ovat kovia heittämään ruokaa roskikseen. Ostammeko liikaa? Vanhenevatko päiväykset? Emmekö tykkää mausta, mutta pitää kokeilla? Kyllä minullakin tulee heitettyä, mutta harvoin ja vain jokunen leivänkannikka, jota puoliso ei ole jaksanut syödä. Joskus jää lusikallinenkin jotain, kun hän sanoo "ei enää". Ja minähän en mikään talouspossu ole, joka söisi aina jämät. Aika monta miljoonaa kiloa me suomalaiset yhtäkaikki heitämme ehkä käypääkin ruokaa menemään.
Taas pullahtaa mieleen se joukko maailman ihmisiä, joka näkee nälkää ja päivittäin monet kuolevat ravinnon puutteeseen. Kirpaisee. Yhteen aikaan oli jotenkin hienoa, kun lautaselle jätettiin ruokaa. Minut taas kasvatettiin niin, että se syödään, mitä on otettu. Ennen miehet kasasivat kaiken "kanin ruuan" lautasen reunalle, mutta nykyisin tämä on jo muuttunut. Minun isäni ei voinut sietää herneitä. Niistä oli aina keskustelua ja auta armias, jos niitä oli ravintolan annoksessa, vaikka isä oli sanonut "ilman herneitä". Siihen paikkaan ei toiste menty ja keittiö sai tulenpalavia terveisiä. Ravintolan keittiöt heittävät taatusti ruokaa roskiin jo aivan pakosta. Maalla ennen taloissa annettiin possuille, mutta nykyisin kai siatkin ovat tarkan valvonnan alaisina, mitä saavat, että jouluna olisi hyvää kystä kyllä. Yksityistaloudet voisivat parantaa tapojaan ja hankkia vain sen verran, mikä syödään. Muistilappu mukaan kauppaan, neuvoi joku, ja heräteostoja ei ollenkaan. Jessös, heitinhän minäkin juuri pois ne hiivatin salmiakkilakut!!! Minne olisin voinut panna, kun syömään en pystynyt, eikä aloitettua pussia voi kenellekään antaa? Sinne vaan, biojätteisiin.
Peruutan tämän viikkoisen omaishoitajien keskustelutilaisuuden. Suoranaista jatkoa keväiselle istunnolle. Asiat eivät ole kohdallamme muuttuneet kotiavustajien suhteen, ei ole kehuttavaa, eikä suuremmin moitittavaakaan. Enkä jaksa nyt moittia. On pieniä outouksia toki sattunut suihkuttajilla, mutta olkoon.
Pääministerin naapurusto Kempeleessä on kahta mieltä turvapaikanhakijoiden invaasiosta pääministerin tyhjillään olevaan taloon tammikuussa. Levottomuutta takuulla alkaa ympäristössä esiintyä, kun parikymmentä vieraasta kulttuurista olevaa ihmisiä liikuskelee. No, minähän olen aina skeptinen. Pääministerin lämminhenkinen ele antaa kotinsa vieraille on saanut maailmalla hämmästyttävän suuren mielenkiinnon. Olihan se temppu! Sujuukohan lumenluonti vierailta?
Ensi viikolla on taas kuuden tunnin yhtäjaksoinen vapaa. Sijainen tulee. Jos nyt pääsisin lääkäriin. Viimeksi jouduin peruuttamaan. Haaveena olisi myös jokunen ostos ja muualla kuin Stockmannilla. Katsotaan, mitä vapaa tuo tullessaan. Olen alkanut miettiä, että pyytäisin sijaisen ainakin pari kertaa kuukaudessa á 6 tuntia. Kolme kertaa olisi jopa sallittua palvelusetelin piikkiin.
Suomalaiset ovat kovia heittämään ruokaa roskikseen. Ostammeko liikaa? Vanhenevatko päiväykset? Emmekö tykkää mausta, mutta pitää kokeilla? Kyllä minullakin tulee heitettyä, mutta harvoin ja vain jokunen leivänkannikka, jota puoliso ei ole jaksanut syödä. Joskus jää lusikallinenkin jotain, kun hän sanoo "ei enää". Ja minähän en mikään talouspossu ole, joka söisi aina jämät. Aika monta miljoonaa kiloa me suomalaiset yhtäkaikki heitämme ehkä käypääkin ruokaa menemään.
Taas pullahtaa mieleen se joukko maailman ihmisiä, joka näkee nälkää ja päivittäin monet kuolevat ravinnon puutteeseen. Kirpaisee. Yhteen aikaan oli jotenkin hienoa, kun lautaselle jätettiin ruokaa. Minut taas kasvatettiin niin, että se syödään, mitä on otettu. Ennen miehet kasasivat kaiken "kanin ruuan" lautasen reunalle, mutta nykyisin tämä on jo muuttunut. Minun isäni ei voinut sietää herneitä. Niistä oli aina keskustelua ja auta armias, jos niitä oli ravintolan annoksessa, vaikka isä oli sanonut "ilman herneitä". Siihen paikkaan ei toiste menty ja keittiö sai tulenpalavia terveisiä. Ravintolan keittiöt heittävät taatusti ruokaa roskiin jo aivan pakosta. Maalla ennen taloissa annettiin possuille, mutta nykyisin kai siatkin ovat tarkan valvonnan alaisina, mitä saavat, että jouluna olisi hyvää kystä kyllä. Yksityistaloudet voisivat parantaa tapojaan ja hankkia vain sen verran, mikä syödään. Muistilappu mukaan kauppaan, neuvoi joku, ja heräteostoja ei ollenkaan. Jessös, heitinhän minäkin juuri pois ne hiivatin salmiakkilakut!!! Minne olisin voinut panna, kun syömään en pystynyt, eikä aloitettua pussia voi kenellekään antaa? Sinne vaan, biojätteisiin.
6. syyskuuta 2015
TEETÄ
Kun suomalainen juo teetä, hän kertoo juovansa teetä. Niissä maissa, joissa tee on intohimo ja joissa istutaan teehuoneissa, juodaan myös teetä, mutta se mainitaan aina nimeltä. Siispä minä eilen aivastettuani kerran ja flunssan pelossa join teetä, vihreää teetä Greenfield- nimistä, jonka alaotsikkona on Jasmine Dream ja vielä alempana "excellent Chinese estate green tea". Tätä join ja mainitsen nimeltä, vaikka en teefanaatikko olekaan. Sain eräältä ystävältäni upean puulaatikollisen teepusseja, joita kunnon kiinalainen halveksien katselisi, ja silloin tällöin nautin. Pitäisi juoda haudutettua, mutta enhän minä, kun en ole edes teehuoneessa. En liioin kiinalainen, vaikka ehkä mielelläni olisinkin. Heillä kun on teekulttuurin lisäksi muutakin kulttuuria pitkästi vuosituhansien paksuudelta.
Kotona on viileää. Patterit kylmiä. Olisikohan syksyn syytä? Soitin Ouluun ystävälleni ja hän visersi, mitenkä siellä on aurinko paistanut ja asteita melkein 20 plussaa. Täällä on satanut ja huomattavasti vähemmän asteita. Olin kuitenkin mekkosillani roskiksella ja kastuin.
Minä en perusta päivää-sanomiselle kassoilla. Tai nykyisinhän sanotaan "hei" ja läiskäistään tekohymy perään. En perusta tekohymystäkään. Itse sanon tarvittaessa "päivää", enkä yleensä hymyile, jos ei ole todellista aihetta. Kassalla harvemmin on. Pitää vahtia, että kassakone huomio tarjoukset ja jos ei, pitää sanoa ja silloin koko toimenpide venyy, kun kassa käy katsomassa hyllynreunan tietoja ja tultuaan korjaa asian. Pitää tarkistaa vaihtorahat. No, kone laskee ne, mutta kassa raapii ne kassalaatikosta ja voi tulla virhe. Aivoja ei käytetä. Jos kassakone jumittuu, on kassaneiti täysin avuton ja otsaan ilmestyy näkymätön "miten mä nyt annan rahasta takaisin?" Siinä kohdin koulussa matematiikan tunneilla ollut asiakas neuvoo. Kassa katsoo hämmästyneenä, kaivaa varmemmaksi vakuudeksi taskulaskimen, tarkistaa ja katsoo asiakasta uudestaan hämmästyneenä. Asiakkaalla on aivot!
Taidan juoda tänäänkin teetä, ehkä vihreää ja ajattelen, miltä tuntuisi istua kiinalaisessa teehuoneessa, juoda oikeaoppisesti teetä ja olla onnellinen. Voisin juoda kupposen Suomenhevosen kunniaksi, koska tänään on Suomenhevosen päivä ja minun kesähevoseni oli Suomenhevonen.
Kotona on viileää. Patterit kylmiä. Olisikohan syksyn syytä? Soitin Ouluun ystävälleni ja hän visersi, mitenkä siellä on aurinko paistanut ja asteita melkein 20 plussaa. Täällä on satanut ja huomattavasti vähemmän asteita. Olin kuitenkin mekkosillani roskiksella ja kastuin.
Minä en perusta päivää-sanomiselle kassoilla. Tai nykyisinhän sanotaan "hei" ja läiskäistään tekohymy perään. En perusta tekohymystäkään. Itse sanon tarvittaessa "päivää", enkä yleensä hymyile, jos ei ole todellista aihetta. Kassalla harvemmin on. Pitää vahtia, että kassakone huomio tarjoukset ja jos ei, pitää sanoa ja silloin koko toimenpide venyy, kun kassa käy katsomassa hyllynreunan tietoja ja tultuaan korjaa asian. Pitää tarkistaa vaihtorahat. No, kone laskee ne, mutta kassa raapii ne kassalaatikosta ja voi tulla virhe. Aivoja ei käytetä. Jos kassakone jumittuu, on kassaneiti täysin avuton ja otsaan ilmestyy näkymätön "miten mä nyt annan rahasta takaisin?" Siinä kohdin koulussa matematiikan tunneilla ollut asiakas neuvoo. Kassa katsoo hämmästyneenä, kaivaa varmemmaksi vakuudeksi taskulaskimen, tarkistaa ja katsoo asiakasta uudestaan hämmästyneenä. Asiakkaalla on aivot!
Taidan juoda tänäänkin teetä, ehkä vihreää ja ajattelen, miltä tuntuisi istua kiinalaisessa teehuoneessa, juoda oikeaoppisesti teetä ja olla onnellinen. Voisin juoda kupposen Suomenhevosen kunniaksi, koska tänään on Suomenhevosen päivä ja minun kesähevoseni oli Suomenhevonen.
5. syyskuuta 2015
EN OTTAISI
Pitäisi varmaankin puhua turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. En puhu. Sen verran kuitenkin, että ottaisinko kotiini turvapaikanhakijan asumaan? En ottaisi. Ensinnäkään, ei mahdu ja toiseksi, minulla on jo avun tarvitsija kotona. Enkä ole varma hyvyydestäni edes, jos olisi mahdollisuus. Kuulun siihen 70% tässä maassa, joka ei ottaisi.
Oli kaksi rouvaa eilen kylässä. Kattasin keittiöön kahvipöydän ja pyyhin pölyt Klimtin mukeista. Pieniä voileipiä, eclaireja ja omenatorttua. Voileivät tein itse. Mennä hujahti muutama tunti, josta osa erään tärkeän asian kimpussa, johon palaan myöhemmin joskus. Rouvat lähtivät. Pesin astiat, söin viimeisen eclairen ja menin lepäämään. Puoliso tietysti siinä sivussa tuli hoidettua. Olin nukahtanut sohvalle. Silkkaa uupumusta. Yöt menevät taas valvoen. Eikä aamutoimista ole lipsuminen, vaikka kuinka ramasee.
Harmaa aamu urkeni tänään antaen voimia uuteen päivään, joka on jo pitkällä. Illalla katselin Poirotin, mutta oli niin tuttu juttu, että kyllästyin. Murhaajahan ei ollut hovimestari. Vaan petetty aviovaimo. Illalla Uutisvuoto vanhoin koostumuksin, mutta uusin jutuin. Vältymmekö pakolaisaiheelta?
Tänään enemmän tai vähemmän luppolauantai. Sama teema huomenna. Ensi viikolla taas vipinää. Mukavaa viikonloppua meille kaikille.
Oli kaksi rouvaa eilen kylässä. Kattasin keittiöön kahvipöydän ja pyyhin pölyt Klimtin mukeista. Pieniä voileipiä, eclaireja ja omenatorttua. Voileivät tein itse. Mennä hujahti muutama tunti, josta osa erään tärkeän asian kimpussa, johon palaan myöhemmin joskus. Rouvat lähtivät. Pesin astiat, söin viimeisen eclairen ja menin lepäämään. Puoliso tietysti siinä sivussa tuli hoidettua. Olin nukahtanut sohvalle. Silkkaa uupumusta. Yöt menevät taas valvoen. Eikä aamutoimista ole lipsuminen, vaikka kuinka ramasee.
Harmaa aamu urkeni tänään antaen voimia uuteen päivään, joka on jo pitkällä. Illalla katselin Poirotin, mutta oli niin tuttu juttu, että kyllästyin. Murhaajahan ei ollut hovimestari. Vaan petetty aviovaimo. Illalla Uutisvuoto vanhoin koostumuksin, mutta uusin jutuin. Vältymmekö pakolaisaiheelta?
Tänään enemmän tai vähemmän luppolauantai. Sama teema huomenna. Ensi viikolla taas vipinää. Mukavaa viikonloppua meille kaikille.
3. syyskuuta 2015
SATAA SULOISESTI
Mika Waltari kirjassaan on jo yli 40 v ja taas Pariisissa. Mutta ei enää parikymppisen kaupungissa, vaan aikuisen Pariisissa. Ikävöikö entistä entisen nuoren miehen Pariisia? Sitten hän lähti junalla Pullman-vaunussa kohti Avignonia. Picasso oli jo silloin maalannut Avignonin naiset, joka tosin ei ollut avignonilaisista naisista vaan barcelonalaisista Avignon-kadulla. Waltari oli vaurastunut sitten sen nuorukaisen, joka matkusti Ranskassa halvimmalla mahdollisella tavalla. Nyt hän oli Kirjailija ja saattoi istua nojatuolissa pullmanilaisessa vaunussa matkalla Provenceen Rhônen rannoille. Ja minä olen hänen mukanaan.
Viime yönä pakenin vuoteestani pois puolison alkaessa yskiä. Ei suostu ottamaan yskänlääkettä, vaan aikansa yskii ja sitten se loppuu. Voin mennä takaisin makuuhuoneeseen. Väsyn semmoisesta, mutta minkäs teen. Yskiminen tulee unen läpi tajuntaan ja häiritsee, herättää ja harmittaa. Joskus olen nukkunut sohvalla.
Nyt on sateinen aamu. Ropisee. Kesä mennyt. Tuuraaja tulossa ja minä lähdössä asioille. Vielä hörpin maitokahvia intialaisesta mukista, jossa on sinisiä kukkia, tukevaa posliinia ja pohjassa leima. Siihen mahtuu juuri se muhkea määrä kahvia, jonka aina aamulla juon. Harvoin sen kanssa mitään. Joskus olen viitseliäs ja paahdan leipäviipaleen. Puoliso kyllä saa kunnon aamiaisen kaikkine tykötarpeineen.
Hyvää huomenta ja hyvää päivää.
Viime yönä pakenin vuoteestani pois puolison alkaessa yskiä. Ei suostu ottamaan yskänlääkettä, vaan aikansa yskii ja sitten se loppuu. Voin mennä takaisin makuuhuoneeseen. Väsyn semmoisesta, mutta minkäs teen. Yskiminen tulee unen läpi tajuntaan ja häiritsee, herättää ja harmittaa. Joskus olen nukkunut sohvalla.
Nyt on sateinen aamu. Ropisee. Kesä mennyt. Tuuraaja tulossa ja minä lähdössä asioille. Vielä hörpin maitokahvia intialaisesta mukista, jossa on sinisiä kukkia, tukevaa posliinia ja pohjassa leima. Siihen mahtuu juuri se muhkea määrä kahvia, jonka aina aamulla juon. Harvoin sen kanssa mitään. Joskus olen viitseliäs ja paahdan leipäviipaleen. Puoliso kyllä saa kunnon aamiaisen kaikkine tykötarpeineen.
Hyvää huomenta ja hyvää päivää.
2. syyskuuta 2015
PYYKKÄRIKSI
Yritettiin värvätä kaupungin pyykinpesijäksi. Suihkuttajahoitaja tuumasi, että "suojavaatteet olisi pestävä". Niinkö, ajattelin minä ja sitten älysin hänen tarkoittavan, että se olisi minun kontollani. No en tietenkään. Tässä on kädet muutenkin työtä täynnä ja pyykkikone reistaa. Kyllä kaupungilla pitää olla resurssit hoitaa omat työvaatteensa. "Niin mutta kun niitä käytetään täällä". En minä ryhdy pyykkäriksi ja sen ilmoitin pienen kohteliaan hymyn kera. "Minä vien ne, on meillä pesula". Otti suojavaatteet, joita on vartalolle, käsiin ja jalkoihin monta sorttia, pani ne muovipussiin ja ajatteli minusta ikäviä tietysti. Maksaisiko kaupunki minulle pyykkäämisestä, kuten minä maksan jokaisesta puolison suihkuttamisesta? Työ, aika, pesuaine, koneen käyttö (jos olisi edes ehjä)? Värväys ei onnistunut.
Puoliso ruokittu ja ruokottu. Päivä voi alkaa. Kunhan juon ensin maitokahvini ja lopetan naputtelun koneella. Imuroitavaa, ruuan laittoa, syöttämistä (4 kertaa/pv), lakanapyykkiä, roskiskeikka, lista huomista kauppareissua varten, soitto sosiaalitoimistoon ja niin edelleen. Sen verran muuten syksyn viileää jo, että suljen yöksi makuuhuoneen tuuletusikkunan. Olo ei ole myöskään enää nihkeä, eikä kroppa tartu lakanoihin. Ihan säällistä on tämä elämä.
Kuuntelen edelleen Mika Waltarin reissaamista Euroopassa. Nyt olemme jo 1930-luvussa. Waltari 22 v ja kaihoaa Istanbuliinkin, joka vuoteen 1930 asti oli Konstantinopoli, jolloin Kemal Atatürk vaati viralliseksi nimeksi kaikkialla juuri Istanbul. Ja Istanbul se on. Minäkin sinne joskus lujasti haikaillut, vaan jäi, kuten niin moni muukin haaveeksi. Ehkä seuraavassa elämässä tai/ja olomuodossa, jos on uskominen reinkarnaatioon. Äitini uskoi ja piti loppuun asti siitä kiinni, että on aikaisemmassa elämässään ollut japanilainen nainen.
Nyt tämä päivä pantava pulkkaan: mars hommiin.
Puoliso ruokittu ja ruokottu. Päivä voi alkaa. Kunhan juon ensin maitokahvini ja lopetan naputtelun koneella. Imuroitavaa, ruuan laittoa, syöttämistä (4 kertaa/pv), lakanapyykkiä, roskiskeikka, lista huomista kauppareissua varten, soitto sosiaalitoimistoon ja niin edelleen. Sen verran muuten syksyn viileää jo, että suljen yöksi makuuhuoneen tuuletusikkunan. Olo ei ole myöskään enää nihkeä, eikä kroppa tartu lakanoihin. Ihan säällistä on tämä elämä.
Kuuntelen edelleen Mika Waltarin reissaamista Euroopassa. Nyt olemme jo 1930-luvussa. Waltari 22 v ja kaihoaa Istanbuliinkin, joka vuoteen 1930 asti oli Konstantinopoli, jolloin Kemal Atatürk vaati viralliseksi nimeksi kaikkialla juuri Istanbul. Ja Istanbul se on. Minäkin sinne joskus lujasti haikaillut, vaan jäi, kuten niin moni muukin haaveeksi. Ehkä seuraavassa elämässä tai/ja olomuodossa, jos on uskominen reinkarnaatioon. Äitini uskoi ja piti loppuun asti siitä kiinni, että on aikaisemmassa elämässään ollut japanilainen nainen.
Nyt tämä päivä pantava pulkkaan: mars hommiin.
1. syyskuuta 2015
TAHDON WALTARIN PARIISIN
Mika Waltari oli 19 v ollessaan ensi kertaa Pariisissa. Minä olin muutaman vuoden nuorempi, mutta Waltarin Pariisi oli aivan erilainen kuin minun. Olisin tahtonut hänen Pariisinsa. Kuuntelen uudemman kerran Waltarin matkakertomuksia vuosilta 1927-1968 ja olemme nyt Pariisissa. Meillä on vielä matkaa ja maita. Rakastan matkajuttuja.
Vanhempani ja minä näimme siistin ja turisteille tarkoitetun Pariisin. Waltari näki sen oikean kaupungin, realistisen Pariisin. Se ei ollut pintakiiltoinen sliipattu kaupunki pakollisine nähtävyyksineen, vaan elämää tulvillaan oleva, laitakaupunkeineen, pittoreskeine ravintoloineen sivukujilla, ilotyttöineen ja tunnin hotelleineen oleva kaupunki. Hiukan niin kuin Toulouse Lautrecilla joskus 1800-luvulla. Miten muuten Waltari päästettiin alaikäisenä yksin matkaan? No, hän oli jo hyvää vauhtia tulemassa kirjailijaksi ja kirjoitti eri lehtiin kokemuksistaan ulkomailla, joista kuuntelemani kirjakin on koottu. Lukijoita ei olisi kiinnostanut turisti-Pariisi. Nyt jos olisin siellä, näkisin kaupungin toisin. Louvren, Notre Damen ja Eiffelin lisäksi paljon muutakin. Eksoottisempaa, jännittävämpää, ei pakollista, ehkä salaperäisempää ja tuntemattomampaa Pariisia.
Se on sitten syyskuu. Kesä oli ja se meni. Uusi tulee vuoden kuluttua. Missä olemme ja mitä teemme, jää nähtäväksi. Suihkuttajat olivat eilen ja kaikki meni suhthyvin. Pääsin vaihtamaan lakanat. Suihkuttajat myöhässä, lounas samoin. Onneksi oli vain lämmittämistä, että sain syötettyä heti pesijöiden lähdettyä.
Soitin ystävälleni, joka muuttaa maalta kaupunkiin. Ei, ei Helsinkiin. Hänellä on asiat hyvin, onneksi olkoon. Kaikki eivät tänne tahdo, kas kummaa. Voi olla sielulle parempi asua pienessä ja kiireettömässä kaupungissa, jossa on vielä rauhallista ja aitoa elämän makua.
Mukavaa syksyä meille kaikille.
Vanhempani ja minä näimme siistin ja turisteille tarkoitetun Pariisin. Waltari näki sen oikean kaupungin, realistisen Pariisin. Se ei ollut pintakiiltoinen sliipattu kaupunki pakollisine nähtävyyksineen, vaan elämää tulvillaan oleva, laitakaupunkeineen, pittoreskeine ravintoloineen sivukujilla, ilotyttöineen ja tunnin hotelleineen oleva kaupunki. Hiukan niin kuin Toulouse Lautrecilla joskus 1800-luvulla. Miten muuten Waltari päästettiin alaikäisenä yksin matkaan? No, hän oli jo hyvää vauhtia tulemassa kirjailijaksi ja kirjoitti eri lehtiin kokemuksistaan ulkomailla, joista kuuntelemani kirjakin on koottu. Lukijoita ei olisi kiinnostanut turisti-Pariisi. Nyt jos olisin siellä, näkisin kaupungin toisin. Louvren, Notre Damen ja Eiffelin lisäksi paljon muutakin. Eksoottisempaa, jännittävämpää, ei pakollista, ehkä salaperäisempää ja tuntemattomampaa Pariisia.
Se on sitten syyskuu. Kesä oli ja se meni. Uusi tulee vuoden kuluttua. Missä olemme ja mitä teemme, jää nähtäväksi. Suihkuttajat olivat eilen ja kaikki meni suhthyvin. Pääsin vaihtamaan lakanat. Suihkuttajat myöhässä, lounas samoin. Onneksi oli vain lämmittämistä, että sain syötettyä heti pesijöiden lähdettyä.
Soitin ystävälleni, joka muuttaa maalta kaupunkiin. Ei, ei Helsinkiin. Hänellä on asiat hyvin, onneksi olkoon. Kaikki eivät tänne tahdo, kas kummaa. Voi olla sielulle parempi asua pienessä ja kiireettömässä kaupungissa, jossa on vielä rauhallista ja aitoa elämän makua.
Mukavaa syksyä meille kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)