Teemalla eilen elettiin Chaplin-hengessä. Saimme tietää, miten kulkuri oikein syntyi ja miten Charles Chaplinista tuli se, mikä tuli, jonka elokuvia yhä katsellaan hymy huulessa, kun hän pikku kulkurina kulkee hassuin askelin kävelykeppiään heilutellen. Iäkkäämpänä hän jätti kulkurin taakseen ja teki tyystin toisenlaisia elokuvia. Saimme kuulla mykkäelokuvien jälkeen Chaplinin äänen. Ehkä hänet kuitenkin paremmin muistetaan knallipäisenä miehenä liian pienessä takissa astelemassa iki-ihanissa mykkäelokuvissa, jotka panivat hymyilemään jos saamaan kyyneleetkin silmiin, sillä pikku kulkurissa oli aina myös jotain haikeaa alakuloa.
Lukijat ovat jo joulutunnelmissa kuka missäkin. Minä tyttö se skrivaan. Huomenna pesijät ja ylihuomenna kaupungille kaupunkiin jäävien ihmisten ruuhkaan iltapäivällä. Se oli tuuraajan tahto, vaikka meille sovittu aina aamupäivät. Saas nähdä, riittääkö minulla aika, kun on jonoja, tottumattomia jouluapulaisia kaupoissa, hidasta meininkiä. Vielä pari kertaa tuleva tuuraaja oli tehnyt meille kanavatyön joulukorttiin. Kaunis. Toinen tuuraaja lähetti postitse kortin. Hänkin eläkkeelle vuoden kuluttua. Tulee kumpaakin ikävä. Ehkä uusien kanssa rakentuu yhtä hyvät suhteet.
Kymmenen vuotta sitten koettiin Kaakkois-Aasiassa hirmuinen tragedia suuren hyökyaallon vieriessä kauaksi sisämaahan vieden mennessään kaiken, autot, tavarat, ihmiset ja talot. Maailma ei unohda noita kauhun hetkiä, joita saimme televisiosta katsella kerta kerran jälkeen. Nyt he, jotka selvisivät, muistelevat ja surevat menetettyjä omaisiaan,ystäviään, sukulaisiaan. Nuo aallon runtelemat maat eivät ole vieläkään tointuneet, kaikkea ei ole saatu rakennettua uudestaan. Ihmishenkiä ei korvaa mikään.
Lunta luvattiin. Vein roskat ja kylmä oli. Kyllä pakkasta lykkää. Neljäs adventtisunnuntai tänään. Joulu muutaman päivän päässä.
21. joulukuuta 2014
19. joulukuuta 2014
HELSINGIN KADUISTA 1800-LUVULLA
Joskus olen kertonut mukulakivistä, joilla entisaikaan kadut Helsingissä paljolti päällystettiin. No, semmoisia katuja ei enää ole paitsi Suomenlinnassa ja Sofiankadulla.
Mistä nämä kivet olivat peräisin? Ulkosaaristosta, missä merivesi oli niitä muovannut pyöreiksi aalloillaan ja tyrskyillään aikojen saatossa. Laivat lastattiin kivillä ja miehet töihin. Ensin hiekkaa sopiva kerros tasoitetulle kadun pinnalle ja sitten mukulakiviä latomaan vieri viereen. Jalkakäytävät saivat samanlaisen päällysteen, reunatkin tasoitettiin samoilla kivillä. Pienellä lapiolla kaivettiin kuoppa ja siihen mukulakivi upotettiin. Siinä työssä oli kadunlaskijoiden ammattikunta ja työmiehet olivat aina venäläisiä. Kadunlaskijoilla oli jaloissa raudoitetut varsisaappaat. Polvet suojattiin säkeillä tai ihan polvisuojaimilla. Ei ollut hääppöistä kulku, hevoskärrytkin tärisivät ja kolisivat kivetyillä kaduilla.
Sitten alettiin päällystää jalkakäytäviä virolaisilla kalkkikivilaatoilla ja johan kävely oli vakaampaa. Jalkakäytävän eniten kuljettu osa eli keskiosa sai kalkkikivikatteen. 1900-luvun alussa alettiin päällystämiseen käyttää jo graniittisia kantti- eli nupukiviä isommilla kaduilla. Sivukaduilla yhä taisteltiin mukulakivien puhtaanapidon kanssa, koska kivien väliin tarttui roskia. Talonmiehet luutineen koettivat saada oman katuosuutensa jotakuinkin pysymään kunnossa. Eivätkä vain roskat olleet riesana vaan hevoset tiputtelivat kakkaroitaan, joita eivät hienostorouvat suopeudella katselleet. Ehkä joku piika pantiin illan hämärissä keräämään tuotetta pihan ruusupensaita ravitsemaan. Ainakin äitini äiti kesämökillään Friherrssissä juoksi lapion ja ämpärin kanssa nähdessään Pitkällätiellä hevosen rattaineen. Siinä oli usein kilpajuoksu, kuka naapurustosta ensin ehätti. Mammalla nopsajalkaisena olikin komea puutarha.
Talvi teetti kesää enemmän töitä mukulakivisillä kaduilla. Kullakin talonmiehellä oli oma osuutensa puhtaanapidossa talonsa edessä, eikä ollut herkkua saada jäätä ja lunta mukulakivistä ja niiden väleistä tyydyttävästi pois. Ei ollut minkään sortin kalustoa, joilla olisi työ hoidettu. Käsipeliä vain.
Nupukivien tultua enemmän käytetyiksi, oli saatava mukulakivet pois. Se tapahtui yksinkertaisesti käsin kaivamalla. Ne pääsivät täytemaaksi vaikka mereltä vallattuun maahan. Katuryssät ja nupukivimestarit hakkasivat uudet katukivet käsin, kunnes 1930-luvun alussa yleistyi asfaltti ja nupukivet suureksi osaksi jäivät mukulakivien lailla historiaan. Helsingissä kuitenkin on yhä nupukivisiä katuja runsaasti, eikä niille saa tehdä mitään, koska kuuluvat kaupungin historiaan. Taksimiehet kiroavat tärinää ja ihmettelevät, miksi ei asfaltoida. Kerron takapenkiltä miksi. Siksi, kun nupukivet ja Sofiankadun mukulakivet ovat tämän kaupungin menneisyyttä ja sitä pitää kunnioittaa.
Lähteenä käytetty Lauri Koskivaaran Kun Helsinki oli nuori ja pieni, WSOY 1968.
Mistä nämä kivet olivat peräisin? Ulkosaaristosta, missä merivesi oli niitä muovannut pyöreiksi aalloillaan ja tyrskyillään aikojen saatossa. Laivat lastattiin kivillä ja miehet töihin. Ensin hiekkaa sopiva kerros tasoitetulle kadun pinnalle ja sitten mukulakiviä latomaan vieri viereen. Jalkakäytävät saivat samanlaisen päällysteen, reunatkin tasoitettiin samoilla kivillä. Pienellä lapiolla kaivettiin kuoppa ja siihen mukulakivi upotettiin. Siinä työssä oli kadunlaskijoiden ammattikunta ja työmiehet olivat aina venäläisiä. Kadunlaskijoilla oli jaloissa raudoitetut varsisaappaat. Polvet suojattiin säkeillä tai ihan polvisuojaimilla. Ei ollut hääppöistä kulku, hevoskärrytkin tärisivät ja kolisivat kivetyillä kaduilla.
Sitten alettiin päällystää jalkakäytäviä virolaisilla kalkkikivilaatoilla ja johan kävely oli vakaampaa. Jalkakäytävän eniten kuljettu osa eli keskiosa sai kalkkikivikatteen. 1900-luvun alussa alettiin päällystämiseen käyttää jo graniittisia kantti- eli nupukiviä isommilla kaduilla. Sivukaduilla yhä taisteltiin mukulakivien puhtaanapidon kanssa, koska kivien väliin tarttui roskia. Talonmiehet luutineen koettivat saada oman katuosuutensa jotakuinkin pysymään kunnossa. Eivätkä vain roskat olleet riesana vaan hevoset tiputtelivat kakkaroitaan, joita eivät hienostorouvat suopeudella katselleet. Ehkä joku piika pantiin illan hämärissä keräämään tuotetta pihan ruusupensaita ravitsemaan. Ainakin äitini äiti kesämökillään Friherrssissä juoksi lapion ja ämpärin kanssa nähdessään Pitkällätiellä hevosen rattaineen. Siinä oli usein kilpajuoksu, kuka naapurustosta ensin ehätti. Mammalla nopsajalkaisena olikin komea puutarha.
Talvi teetti kesää enemmän töitä mukulakivisillä kaduilla. Kullakin talonmiehellä oli oma osuutensa puhtaanapidossa talonsa edessä, eikä ollut herkkua saada jäätä ja lunta mukulakivistä ja niiden väleistä tyydyttävästi pois. Ei ollut minkään sortin kalustoa, joilla olisi työ hoidettu. Käsipeliä vain.
Nupukivien tultua enemmän käytetyiksi, oli saatava mukulakivet pois. Se tapahtui yksinkertaisesti käsin kaivamalla. Ne pääsivät täytemaaksi vaikka mereltä vallattuun maahan. Katuryssät ja nupukivimestarit hakkasivat uudet katukivet käsin, kunnes 1930-luvun alussa yleistyi asfaltti ja nupukivet suureksi osaksi jäivät mukulakivien lailla historiaan. Helsingissä kuitenkin on yhä nupukivisiä katuja runsaasti, eikä niille saa tehdä mitään, koska kuuluvat kaupungin historiaan. Taksimiehet kiroavat tärinää ja ihmettelevät, miksi ei asfaltoida. Kerron takapenkiltä miksi. Siksi, kun nupukivet ja Sofiankadun mukulakivet ovat tämän kaupungin menneisyyttä ja sitä pitää kunnioittaa.
Lähteenä käytetty Lauri Koskivaaran Kun Helsinki oli nuori ja pieni, WSOY 1968.
18. joulukuuta 2014
MONET KORVAT RUOHIKOSSA
Otin osaa Helsingin Sanomien piparkakkukilpailuun. Äänestin Ekbergin pullapuotia. Se on Helsinkiä aidoimmillaan ja ratikkakin näkyvissä, kuten Bulevardilla pruukaa. Kun on kysymys makoisasta piparista, niin mikäs sen sopivampaa kuin leivonnaismyymälä. Kisaan osallistuu muitakin Helsingin rakennuksia Tuomiokirkosta Johanneksen kirkkoon ja Vanhaan kauppahalliin. On VR:n M-junakin päässyt mukaan, Stadion torneineen ja moni muu makea teos, puhumattakaan Sibelius-monumentista Töölössä. Kiva kilpailu.
Kasvimaailmasta kuuluu kummia. Maija Karalan kirjoitus kertoo HS:ssa, että kaikki ei ole kasvien keskuudessa sitä miltä näyttää eli harmittoman kauniilta. Kasveilla on pimeä puoli ja vielä korvat. Kaunis kedon kukka voi popsia sen lehdelle istahtaneen hyönteisen. Kasvi kuulee, kun naapurikasvia pannaan huolettomasti poskeen ja kasvattaa nopeasti vastatoimenpiteitä, ettei itselle käy yhtä kalpaten. Onhan maailmassa ihan tunnettujakin lihansyöjäkasveja, mutta ne ovat tiedossa ja tutkittuja. Nyt ollaan uuden asian edessä ja botanistit hämmästelevät julmuutta ruohonjuuritasolla. Tohtiiko sitä enää kirmailla kedoilla paljasjaloin? Joku saattaa haukata varpaasta palan, eikä se ole hiiri taikka sammakko, vaan mäkitervakko. Mitä piruilua on mielessään somalla kissankellolla? Taidankin katsella uusin silmin joulukukkiani, että pysyvät ruukuissaan rauhallisesti, kun työnnän kastelukannun nokan multaan. Ja menen pesemään suuni saippualla, jos puhun niiden kuullen asiattomia.
Pakkasta luvattu jouluksi. Mahdollisesti myös lunta Helsingin seudulle. Ei auta, vaikka vastustan henkeen ja vereen. Kävelykengissä olen pasteeraillut, enkä tunkenut villatakkia ulsterin alle. Ehkä pakkanen panee tapoja muuttamaan. Perämeren rannalla E iloitsee myös lumettomuudesta, vaikka pohjoisempana on ja elää. Ei ole rouvalla liiemmin ollut lumitöitä. Viettää joulunsa yksin, kun tytär puolisoineen matkaa auringon ja lämmön maille. Poika kutsui Helsinkiin, mutta E viettää pyhät oman pirtin lämmössä tuijottaen takkatulehen kauan. Lupasin aattoiltana soittaa.
Kasvimaailmasta kuuluu kummia. Maija Karalan kirjoitus kertoo HS:ssa, että kaikki ei ole kasvien keskuudessa sitä miltä näyttää eli harmittoman kauniilta. Kasveilla on pimeä puoli ja vielä korvat. Kaunis kedon kukka voi popsia sen lehdelle istahtaneen hyönteisen. Kasvi kuulee, kun naapurikasvia pannaan huolettomasti poskeen ja kasvattaa nopeasti vastatoimenpiteitä, ettei itselle käy yhtä kalpaten. Onhan maailmassa ihan tunnettujakin lihansyöjäkasveja, mutta ne ovat tiedossa ja tutkittuja. Nyt ollaan uuden asian edessä ja botanistit hämmästelevät julmuutta ruohonjuuritasolla. Tohtiiko sitä enää kirmailla kedoilla paljasjaloin? Joku saattaa haukata varpaasta palan, eikä se ole hiiri taikka sammakko, vaan mäkitervakko. Mitä piruilua on mielessään somalla kissankellolla? Taidankin katsella uusin silmin joulukukkiani, että pysyvät ruukuissaan rauhallisesti, kun työnnän kastelukannun nokan multaan. Ja menen pesemään suuni saippualla, jos puhun niiden kuullen asiattomia.
Pakkasta luvattu jouluksi. Mahdollisesti myös lunta Helsingin seudulle. Ei auta, vaikka vastustan henkeen ja vereen. Kävelykengissä olen pasteeraillut, enkä tunkenut villatakkia ulsterin alle. Ehkä pakkanen panee tapoja muuttamaan. Perämeren rannalla E iloitsee myös lumettomuudesta, vaikka pohjoisempana on ja elää. Ei ole rouvalla liiemmin ollut lumitöitä. Viettää joulunsa yksin, kun tytär puolisoineen matkaa auringon ja lämmön maille. Poika kutsui Helsinkiin, mutta E viettää pyhät oman pirtin lämmössä tuijottaen takkatulehen kauan. Lupasin aattoiltana soittaa.
17. joulukuuta 2014
HETKI ENNEN ILTAPALAA
Iltaa tässä istun ja kohta on puolison iltapala-aika. Lääkärissä olin. Tohtori oli se, joka leikkasi vuosi sitten. Ei tekoniveliä, eikä mitään muutakaan leikkausta näillä näkymin. Mennä köpitellään rollaattorin kanssa Panadolia syöden. Luutumista tapahtunut. Otettiin kuvia. Jos meno hankaloituu, niin saa ottaa yhteyttä lääkäriin. Hyvä niin.
Hyvä ei ole taas se, että olen kadottanut matkapuhelimeni. Soitin ja "kuoletin", kuten asiaan kuuluu. Tänään kun oli ystäviä puolisovahdissa lääkärimenoa varten, kävin ostamassa uuden. Hiukan kuten entinen, mutta ei sittenkään. Hirmuinen homma tehdä osoitekirja. Tulihan karsittua semmoisia jonninjoutavuuksia, joita on vuosien mittaan sinne näpytelty. Poissa ovat mielestä, kun ei enää joulukorttejakaan vaihdeta. Joku on kuollutkin. Sama asia kuin muutossa. Turhaa tulee heitetyksi pois.
Joulutervehdyksiä tullut mukavanlaisesti. Minäkin tiputin viimeiset postilaatikkoon tuuraajapäivänä aivan kuin tavalliset kirjeet. Vielä ehtivät. Mutta on se joulu jo niin kovin lähellä. Menee sitten ohikin pian ja päästään normaaliin elämään. Sen verran on meillä nyt sitä joulua, että ostin lisää asiaan kuuluvia ruukkukukkia. Sen verran pitää olla. Kyllästyin rahtaamiseen, kun kävin Herkussakin ja apteekissa. Pyysin Herkun pakkaajapojan avittamaan heti suosiolla. Soitti taksinkin ja kyöräsi ostoskärryn taksiin. Köpittelin perässä. Saattoi hyvinkin olla, että siinä rytäkässä putosi jonnekin matkapuhelin.
Koko päivä ei alkanut silloin hyvin. Vein puolisolle aamupuuron lisukkeineen ja kuinka ollakaan, tarjotin putosi makuuhuoneen lattialle ja rouva oli puuron peitossa kuten lattiakin. Paahtoleivät imivät nesteet ja olivat vetelää tavaraa, kun aloin sottaa koota. Vesi ja kahvi sekoittuivat toisiinsa somasti, puurolautanen kahdessa osassa. Siinähän kontallani moskat keräsin ärräpäitä vahvasti lukien. Uusi puuro, uusi kahvi, uudet paahtoleivät ja uusi vesi, uudet lääkepillerit. No, näitä päiviä on ihmisellä.
Hyvä ei ole taas se, että olen kadottanut matkapuhelimeni. Soitin ja "kuoletin", kuten asiaan kuuluu. Tänään kun oli ystäviä puolisovahdissa lääkärimenoa varten, kävin ostamassa uuden. Hiukan kuten entinen, mutta ei sittenkään. Hirmuinen homma tehdä osoitekirja. Tulihan karsittua semmoisia jonninjoutavuuksia, joita on vuosien mittaan sinne näpytelty. Poissa ovat mielestä, kun ei enää joulukorttejakaan vaihdeta. Joku on kuollutkin. Sama asia kuin muutossa. Turhaa tulee heitetyksi pois.
Joulutervehdyksiä tullut mukavanlaisesti. Minäkin tiputin viimeiset postilaatikkoon tuuraajapäivänä aivan kuin tavalliset kirjeet. Vielä ehtivät. Mutta on se joulu jo niin kovin lähellä. Menee sitten ohikin pian ja päästään normaaliin elämään. Sen verran on meillä nyt sitä joulua, että ostin lisää asiaan kuuluvia ruukkukukkia. Sen verran pitää olla. Kyllästyin rahtaamiseen, kun kävin Herkussakin ja apteekissa. Pyysin Herkun pakkaajapojan avittamaan heti suosiolla. Soitti taksinkin ja kyöräsi ostoskärryn taksiin. Köpittelin perässä. Saattoi hyvinkin olla, että siinä rytäkässä putosi jonnekin matkapuhelin.
Koko päivä ei alkanut silloin hyvin. Vein puolisolle aamupuuron lisukkeineen ja kuinka ollakaan, tarjotin putosi makuuhuoneen lattialle ja rouva oli puuron peitossa kuten lattiakin. Paahtoleivät imivät nesteet ja olivat vetelää tavaraa, kun aloin sottaa koota. Vesi ja kahvi sekoittuivat toisiinsa somasti, puurolautanen kahdessa osassa. Siinähän kontallani moskat keräsin ärräpäitä vahvasti lukien. Uusi puuro, uusi kahvi, uudet paahtoleivät ja uusi vesi, uudet lääkepillerit. No, näitä päiviä on ihmisellä.
14. joulukuuta 2014
KIRJAN KELLASTUNEET LEHDET
Onhan niin, että ihmisen kuuluisi tietää, mitä kirjoja omistaa hyllyssään, onhan? Minä en näköjään tiedä ja minua nolottaa vähän. Annoin päivänä muuanna katseeni hipaista hyllyä ja siellä oli Yrjö Jylhän (1903-1956) Runoja, Otava 1945, 3.painos. Ensimmäinen ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin. Sota-ajan paperia, lehdet kellastuneita. Jylhä on itse kirjan runot koonnut ja sanoo esipuheessaan: "Olen kiitollinen saadessani vihdoinkin näin tarjoutuvan tilaisuuden seuloa epätasaisesta tuotannostani esiin sen, mikä mielestäni taiteelliselta arvoltaan on yhäti julkisuuden kestävää ja samalla runoilijalaadulleni luonteenomaista." No, minähän selailemaan "julkisuuden yhä kestäviä" runoja. Jokaiselta aukeamalta lehahti vanhan kirjan tuoksu, repaleinen kansipaperi kertomassa kirjaa aikoinaan luetun. Nyt se on levännyt kauan ja nyt minä sen löysin. Teoksessa ei käsitellä sotaa kuten Kiirastulessa, mutta toki jonkun verran. Jylhä on minulle vieras runoilija ja vieraaksi jää. Nyt kuitenkin tiedän minulla olevan hänen Runoja-teoksensa.
Tuli halu päästä kirjakauppaan. No, mielessä ovat Minna Lindgrenin kirjat, mutta haluttaa mennä Sofiankadun Kaupunginmuseon kauppaan, jossa kaikki koskee Helsinkiä. Kuten joku tietääkin, sijaitsee kauppa, museon elokuvateatteri ja näyttelyhuoneet samassa rakennuksessa tällä mukulakivillä päällystetyllä museokadulla Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin välissä. Keskellä katua on vanha puhelinkoppi kertomassa ajasta ennen matkapuhelimia.
Mukulakivillä kävellessä voi kuulla mielikuvituksessaan hevosrattaiden pyörien kolinan kivillä, kun ajaja suuntasi kohti kauppatoria tai Suurkatua, joka oli nykyisen Aleksin aikaisemmista nimistä yksi. Suurkadulla voi aikojen alussa katsella Ulrika Eleonoran kirkkoa ja sen ympärillä olevan hautausmaan ristejä. Senaatintorilla on merkki siinä kohdin, missä kirkko oli. Nyt koko aukio on yksi valokuvatuimpia kohteita kaupungissa sitä ympäröivine empire-rakennuksineen ja Tuomiokirkkoineen.
Näin kuljetti minut Yrjö Jylhä aikojen takaa tähän päivään, jolloin jouluun on enää kymmenen päivää.
Tuli halu päästä kirjakauppaan. No, mielessä ovat Minna Lindgrenin kirjat, mutta haluttaa mennä Sofiankadun Kaupunginmuseon kauppaan, jossa kaikki koskee Helsinkiä. Kuten joku tietääkin, sijaitsee kauppa, museon elokuvateatteri ja näyttelyhuoneet samassa rakennuksessa tällä mukulakivillä päällystetyllä museokadulla Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin välissä. Keskellä katua on vanha puhelinkoppi kertomassa ajasta ennen matkapuhelimia.
Mukulakivillä kävellessä voi kuulla mielikuvituksessaan hevosrattaiden pyörien kolinan kivillä, kun ajaja suuntasi kohti kauppatoria tai Suurkatua, joka oli nykyisen Aleksin aikaisemmista nimistä yksi. Suurkadulla voi aikojen alussa katsella Ulrika Eleonoran kirkkoa ja sen ympärillä olevan hautausmaan ristejä. Senaatintorilla on merkki siinä kohdin, missä kirkko oli. Nyt koko aukio on yksi valokuvatuimpia kohteita kaupungissa sitä ympäröivine empire-rakennuksineen ja Tuomiokirkkoineen.
Näin kuljetti minut Yrjö Jylhä aikojen takaa tähän päivään, jolloin jouluun on enää kymmenen päivää.
12. joulukuuta 2014
JONNINJOUTAVAA AAMUTUIMASSA
Puolison verikokeen tulokset soitettiin minulle. Tulokset siksi normaaleja kaikin puolin, että voin rauhoittua.Yksi lääke lopetettiin taas kokonaan. Dosetti näyttää kovin erilaiselta muutenkin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Lääkäri karsi joitakin melkein joutavina, jossa asiassa minäkin olin vienyt korteni kekoon. Kuten kaikki tiedämme, lääkkeet ovat kovaa myrkkyä. Vaihtoehtojakin on. Ruokavaliolla on moni itsensä parantanut. Tietyistä kasveista saa myös apua ja nämä temput tietävät monet alkuasukaskansat syvällä viidakossa. Eihän noissa maisemissa terveyskeskuksiakaan ole, omalääkäristä puhumattakaan, jos ei lasketa poppamiestä.
Kuuntelen äänikirjaa maailman virheistä. Rydén Ruotsista kirjoitti asiasta ja se vasta mielenkiintoinen kirja on. Alussa heti kerrotaan virheestä, jonka Eeva teki Eedenissä haukatessaan käärmeen antamasta omenasta. Joku on sanonut sen olleen päärynän. Tai olisiko granaattiomena tai papaija? Virhe kuitenkin tapahtui, eikä kukaan tiedä, miten maailmankirjat olisivat, jos Eeva olisi kieltäytynyt käärmeen antimista. Toisen minulle hauskaksi mainitun kirjan aion ostaa.Ihan semmoisen käsissä pideltävän ja luettavan. Blogiystäväni Ulla kehaisi Minna Lindgrenin kirjoja vanhustentalon elämästä. Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja kolmantena Ehtoolehdon tuho. Aion käväistä Akateemisessa Kirjakaupassa. Kuitenkin vasta joulun jälkeen, koska inhoan ruuhkia ja tungosta ja kirja aiheuttaa kirjakaupassa juuri sen joulun aikaan.
Tilasin Herkusta ja tuovat ensi viikolla. Jää vähemmän minulle kannettavaksi, kun pääsen kaupungille vielä jouluviikollakin. Tosin tuuraajalle sopi vasta iltapäivällä. Arvatkaa, onko mitä hirmuisin tungos stadissa? On. Sekaan vaan. Näin ajattelin Kyproksessakin asettauduttuani ajajan paikalle auton oikealla puolella, kun en ollut vasemman puoleista liikennettä harrastanut vuosikausiin. Hetken keskityin ja sitten "sekaan vaan".
Että tämmöistä jonninjoutavaa tähän aikaan aamusta tänään perjantaina.
Kuuntelen äänikirjaa maailman virheistä. Rydén Ruotsista kirjoitti asiasta ja se vasta mielenkiintoinen kirja on. Alussa heti kerrotaan virheestä, jonka Eeva teki Eedenissä haukatessaan käärmeen antamasta omenasta. Joku on sanonut sen olleen päärynän. Tai olisiko granaattiomena tai papaija? Virhe kuitenkin tapahtui, eikä kukaan tiedä, miten maailmankirjat olisivat, jos Eeva olisi kieltäytynyt käärmeen antimista. Toisen minulle hauskaksi mainitun kirjan aion ostaa.Ihan semmoisen käsissä pideltävän ja luettavan. Blogiystäväni Ulla kehaisi Minna Lindgrenin kirjoja vanhustentalon elämästä. Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja kolmantena Ehtoolehdon tuho. Aion käväistä Akateemisessa Kirjakaupassa. Kuitenkin vasta joulun jälkeen, koska inhoan ruuhkia ja tungosta ja kirja aiheuttaa kirjakaupassa juuri sen joulun aikaan.
Tilasin Herkusta ja tuovat ensi viikolla. Jää vähemmän minulle kannettavaksi, kun pääsen kaupungille vielä jouluviikollakin. Tosin tuuraajalle sopi vasta iltapäivällä. Arvatkaa, onko mitä hirmuisin tungos stadissa? On. Sekaan vaan. Näin ajattelin Kyproksessakin asettauduttuani ajajan paikalle auton oikealla puolella, kun en ollut vasemman puoleista liikennettä harrastanut vuosikausiin. Hetken keskityin ja sitten "sekaan vaan".
Että tämmöistä jonninjoutavaa tähän aikaan aamusta tänään perjantaina.
11. joulukuuta 2014
EILISTÄ SEESTYNEEMPÄNÄ
Kirjoitin eilen kaksi kertaa, kun olin niin tuohtunut. Kerroin C:lle hoitajasta ja C oli sitä mieltä, että aina minulle tapahtuu. Totta kai, kun olen jo vuosien ajan ollut hoitohenkilöiden kanssa tekemisissä niin kotona kuin sairaaloissa. Myös taksinkuljettajien kirjo on laaja kohdallani. Sekin siksi, kun käytän usein takseja ja kuljettajia on jokaiseen junaan. Oikeammin jokaiseen taksiin. Minullakin elämä ennen oli tasaisempaa, mitä tulee omituisesti käyttäytyviin ihmisiin. Sitten sain tuta yhtä ja toista, nähdä ja kuulla, todeta ja olla todistamassa, että kaikki ei ole aina kuten luulisi.
Kerroinko jo, että tänä vuonna lähettelen joulukortteja? Ostin jo muutamia ja joitakin oli entuudestaan, mutta loppuivat kesken ja sitten hankin lisää. Ensimmäinen satsi lähti punakuoressa halvemmalla postimaksulla, seuraavat normaalipostissa kalliimmalla ilman punakuorta. Pudotan postilaatikkoon ensi viikon tuuraajapäivänä. Viime vuosi oli kortiton vuosi ja nyt moni hämmästelee "nyt se muisti". Olen saanut ensimmäisen joulutervehdyksen. Puhelimessa N:ltä. Hänellä on nyt kortiton vuosi. Olisikohan niin, että joulukorttien suosio olisi hiukan laantunut tänä sähköpostin ja puhelimen aikana? Vähän persoonatontahan tuommoinen lähettely on, mutta ah, niin modernia. Mitenkäs asetat takan reunalle niistä kumpiakaan tai panet piirongin kulmalle esille?
Serlan nenäliinat ovat alkaneet haista. Ne parantavat nuhan kai sekä vielä paljosta niistämisestä sierettyneen nenän. Pitää olla tarkkana nenäliinaosastoilla, sillä en tykkää hajusteista muualla kuin parfyymeisseä. Pyykkisaippuapulverilaatikotkin ovat saaneet lisää korkeutta. Eivät enää mahdu siihen paikkaan meillä, missä aina ovat olleet. Mitä varten muutetaan? No, näistä asioista en ole kovin tuohtunut, jos ollenkaan. Sopeudun kunhan kerkiän.
Tuuli ujelsi kotikadulla sellaisella voimalla yöllä, että heräsin. Vastapäisen talon puut notkahtelivat ja oman pihan paksut koivut taipuivat nöyrästi. Laivassa Itämerellä ei taatustikaan ollut hauskaa. Tiedän vähän siitä kyydistä itse kerran myrskyssä seilanneena juuri Tukholmasta tullessa. Sain taas unen päästä kiinni ja näin unen, jossa pelkäsin suurta koiraa. Sillä oli leuassa pitkä limavana ja hammasrivistö julman näköinen.
Kerroinko jo, että tänä vuonna lähettelen joulukortteja? Ostin jo muutamia ja joitakin oli entuudestaan, mutta loppuivat kesken ja sitten hankin lisää. Ensimmäinen satsi lähti punakuoressa halvemmalla postimaksulla, seuraavat normaalipostissa kalliimmalla ilman punakuorta. Pudotan postilaatikkoon ensi viikon tuuraajapäivänä. Viime vuosi oli kortiton vuosi ja nyt moni hämmästelee "nyt se muisti". Olen saanut ensimmäisen joulutervehdyksen. Puhelimessa N:ltä. Hänellä on nyt kortiton vuosi. Olisikohan niin, että joulukorttien suosio olisi hiukan laantunut tänä sähköpostin ja puhelimen aikana? Vähän persoonatontahan tuommoinen lähettely on, mutta ah, niin modernia. Mitenkäs asetat takan reunalle niistä kumpiakaan tai panet piirongin kulmalle esille?
Serlan nenäliinat ovat alkaneet haista. Ne parantavat nuhan kai sekä vielä paljosta niistämisestä sierettyneen nenän. Pitää olla tarkkana nenäliinaosastoilla, sillä en tykkää hajusteista muualla kuin parfyymeisseä. Pyykkisaippuapulverilaatikotkin ovat saaneet lisää korkeutta. Eivät enää mahdu siihen paikkaan meillä, missä aina ovat olleet. Mitä varten muutetaan? No, näistä asioista en ole kovin tuohtunut, jos ollenkaan. Sopeudun kunhan kerkiän.
Tuuli ujelsi kotikadulla sellaisella voimalla yöllä, että heräsin. Vastapäisen talon puut notkahtelivat ja oman pihan paksut koivut taipuivat nöyrästi. Laivassa Itämerellä ei taatustikaan ollut hauskaa. Tiedän vähän siitä kyydistä itse kerran myrskyssä seilanneena juuri Tukholmasta tullessa. Sain taas unen päästä kiinni ja näin unen, jossa pelkäsin suurta koiraa. Sillä oli leuassa pitkä limavana ja hammasrivistö julman näköinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)