24. helmikuuta 2017

HISSI


Ei hissiajeluja, ei todellakaan, vaikka niissä saattaa olla kivaakin ja mukavia herraihmisiä. Hissi, millä pääsisin maan tasosta (ja vielä Citymarketin ulkopuolella) toiseen kerrokseen lähikauppakeskuksessa, on semmoinen sotattu umpinainen pieni loota, jota pelkään vielä enemmän kuin villejä leijonia. Minä kun poden klaustrofobiaa.

Käytän koneportaita ja kerran sekin juuttui, kun joku huonosti valvottu ja kasvatettu lapsi kampesi sen pysähdyksiin. Raahasin rollaattoria ylös ja kun askelmat ovat vielä korkeita, siinä olikin puuhaa. Ihmiset suhahtivat ohi, eikä kukaan, kukaan, kysynyt, tarvitsenko apua. Mutta silloin kun taittelen kepeästi rollaattoria kasaan jossain tilanteessa, kysytään kyllä avun tarvetta. Kyllä minä oikealla Stockmannilla käytän hissejä, mutta ne ovatkin suuria ja avaria, osa melkein huoneen kokoisia ja niissä on hätäpuhelin ja aina muita ihmisiä. Ajelen myös melko huolettomasti asuintaloni hissillä. Siinä on sentään ikkuna, semmoinen 10cm levyinen ja 30cm korkuinen, muuten sekin umpinainen. Mutta siinä on peili, josta voi seurata omia kauhun ilmeitä, jos se sattuisi pysähtymään kerrosten väliin. 

Veräjähissi on ainoa lasisen ohella, jonne menen seesteisin mielin. Veräjähissi on Amos Andersonin museossa ja olin ihastuksesta aivan lääpälläni. Samoin semmoinen oli Messeniuksenkadulla ja vielä Temppelikadullakin. Seuraavissa asunnoissa alkoivat  umpinaiset. Veräjähisseissä on yleensä penkkikin, jossa voi mukavasti ihailla kerroksia hissin madellessa arvokasta ja hidasta vauhtia. Hädän hetkellä saa itsekin ja tahallisesti hissin pysäytettyä, kun avaa veräjän. Veräjä kiinni, napin painallus ja taas mennään. Näin me lapsena hissillä leikittiin. Joskus hissi suuttui ja juuttui. Silloin huudettiin talkkari apuun, jota me pelättiin muutenkin. Ja se oli jumalattoman vihainen, mutta pelasti meidät samalla kun pajatti hirmuisia uhkauksia.

Olen kuitenkin ja kaikesta huolimatta syvästi kiitollinen Elisha Graves Otikselle, joka kehitti hissin vuonna 1854. Alkuhissit kulkivat höyryllä! Höyrykoneissa oli valta-akseli, joka hissiä kiskoi. Tämän lunttasin tietysti netistä. En minä muuten tietäisi. Vain Otis-nimi on tuttu. Nykyisin ei siis höyryä enää käytetä, vaan on sen kymmenet voimanlähteet, joilla pääsemme ylös ja alas. Eikä kuulemma helposti pudota hissikuiluunkaan, niin kuin katastrofielokuvissa joskus monikymmenkerroksisissa rakennuksissa. Siinä mennään kuin ammus, eikä ehdi kissaakaan sanoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti