JÄNNITTÄÄ

Huomenna sitten silmäleikkaukseen. "Hyvin se menee", lohdutti Taija lämpimän halauksen myötä ja näin tahdon uskoa minäkin. Olin eilen asioilla ja tuuli oli hyytävä. Metrossa jouduin lievän oudon käytöksen kohteeksi. Mies istui penkillä poikittain jalat käytävällä, eikä tahtonut väistää, että pääsisin rollaattorilla ohitse. Räpläsi puhelintaan ja näytti olevan aivan muissa maailmoissa. Pöllyssä? Lopulta, pyydettyäni monta kertaa ohipääsyä, työnsin rollaattorin hänen jalkojensa yli. Eikä hän ollut siitä moinaskaan! Aivan varmasti huumeen vaikutuksen alaisena.

USAlainen lentoyhtiö alkaa punnita matkustajiaan. Tasapainon vuoksi? Ettei lennetä vinossa, jos sattuu painavammat samaan osaan konetta? Minun vieressäni lentomatkalla istui kerran erittäin suuri ja lihava herrahenkilö. Sen sanon, että helisemässä olin ja ennen kaikkea kallistuneena. Oli kesä ja mies hikoili. Eikä siinä voinut muuta tehdä kuin kärsiä. Olen joskus jostain lukenut, että erittäin isokokoiselle on varattu kaksi vierekkäistä paikkaa. Maksaahan se, totta kai. Eräs, nyt jo edesmennyt, ystäväni oli aika pyöreä. Bussissa ei kukaan mennyt hänen viereensä istumaan. Muuten hän oli mukava ihminen ja tulee vielä nytkin silloin tällöin lämpimästi mieleeni. Hänen kauttaan sain ilon tavata kirjailija, "hiljaisuuden tekijä", Anna-Maija Raittilan.

Jatkan jälleen kesken jäänyttä Riitta Konttisen kirjaa Helene Schjerfbeckistä luettuani Tuulan Tuula´s life-blogista taiteilijan Turun näyttelystä. Jo lapsena huomattiin Helenen piirustuskyvyt, mutta silti oli kivinen alkutaival  kaatumisesta johtuvine kaikkine vammoineen, jotka aiheuttivat tulevalle taiteilijalle alemmuuskomplekseja ja lisäsivät hänen arkuuttaan elämää kohtaan, tunnetta olla aina ulkopuolisena. Tosin kaikki muuttui pian Pariisin oppiin päästyä. Konttinen kertoo Helenen vielä paljon myöhemmin huokailleen "että saisi vain istua maalaamassa, se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa". Helene ei varmaankaan osannut edes uneksia ajasta, jolloin hänen maalauksistaan maksetaan omaisuuksia, kuten nyt tehdään. Eikä moni muukaan maailmankuulu taiteilija siihen aikaan 1800-luvulla van Goghista lähtien. Elää kituuttivat palellen ja joskus nälkääkin nähden, mutta maalaamisen, joka oli heille koko elämä, halun puna poskillaan.