26. huhtikuuta 2016

KAVERIA EI JÄTETÄ

Helsingin Sanomissa pohdittiin saako/voiko omaishoitaja luopua omaishoitajuudesta ja jättää hoidettavan? Vastaus oli, että saa ja voi, koska omaishoitajuus on vapaaehtoisuuden pohjalla toimitettavaa työtä.

Tuli mieleen oma kaksitoista vuotta kestänyt puolison omaishoitajana oloni. En olisi pystynyt luopumaan, en häntä jättämään. Aika ajoin oli vaikeaa, raskasta ja mahdottomalta tuntuvaa, teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä. Mieheni sairaus muutti hänet. Hän oli aggressiivinen ja ilkeä. Käytti rumaa kieltä, oli väkivaltainen. Hän puri, löi ja sylki päin kasvoja, haukkui huoraksi ja kelvottomaksi vaimoksi. Alussa pelästyin, masennuin ja kauhistuin. Keskustelin asiasta lääkäreiden kanssa ja aloin lopulta ymmärtää. Kaikki johtui hänen sairaudestaan, nielin loukkaukset ja otin vastaan saamani kohtelut.

Toisinaan oli pakko käyttää voimaa saadakseni hänet talttumaan, mutta koskaan en häntä sitonut, kuten joskus hänet pantiin sairaalassa intervallihoidossa lepositeisiin. Muutaman kerran vuosien aikana soitin ambulanssin, kun en saanut tilannetta hallintaan. Pyysin puhelimessa ensihoitajan, joka antaa rauhoittavan ruiskeen. Viimeisenä vuotena tämäkin asia helpottui, kun olimme kotisairaalan piirissä ja sain sieltä apua.

Hän oli kuitenkin hyvinä aikoina herttainen hoidettava, helppo ja rakastettava. Joskus hän kysyi, onko häntä raskasta hoitaa? Joskus hän sanoi rakastavansa minua ja kysyi, tunnenko samoin häntä kohtaan? Silloin hän oli taas se mies, jonka kanssa olin mennyt naimisiin.

Milloinkaan en vakavasti ajatellut luopuvani hänen hoitamisestaan. Ajattelin aina hänen parastaan ja paras paikka oli oma koti oman vaimon luona. Minulla oli vahvasti mielessä vanha sanonta " tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän". Hänen sairautensa ei vaatinut sairaalahoitoa ja meillähän oli lopuksi kotisairaala.

Totta kai olin sidottu häneen ja kotiin. Piti luopua omasta elämästä, harrastuksista ja ystävien tapaamisista. Kaupungin järjestämä parituntinen vapaa viikossa meni asioimisissa kaupungilla. Meillä oli oikeus lyhytaikaiseen intervallihoitoon laitoksessa, mutta olin huono sitä käyttämään. Mieheni ei viihtynyt näissä paikoissa ja hänellä oli luulo, ettei pääse enää kotiin koskaan. En myöskään aina luottanut laitosten hoitotapoihin, en nauttinut vapaudestani.

Alkuvuosina mieheni pystyessä istumaan pyörätuolissa, oli meillä mahdollisuus liikkua yhdessä ja sen me teimme. Taidenäyttelyitä, pitkiä ulkoiluretkiä Kaivopuistossa tai Katajanokan rannoilla, kahviloissa istuskelua ja pari laivamatkaa hotelleineen Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän alkoi tulla väsyneemmäksi ja huonommaksi, kunnes jäi kokonaan vuoteeseen. Kaupunki pesi hänet kerran viikossa, nosturilla suihkutuoliin. Muu hoito kotona oli minun kontollani. Tutustuin enemmän ihmisen täydelliseen avuttomuuteen, ulostuksiin, syöttämisiin, vaipan vaihtoihin, alituiseen pyykin pesuun ja  lisääntyvään aggressiivisuuteen.

Tuli aika, kun loppu alkoi lähestyä. Hän kuoli levollisesti yöllä vieressäni nukkuessaan. Lakkasi vain hengittämästä. Omaishoitajuuteni oli päättynyt.

6 kommenttia:

  1. Rakkaus antaa voimaa selvitä hyvinkin raskaasta ajasta. Se on maailman mahtavin voima.
    Tarkoittaisiko tuo omaishoitajuudesta luopuminen tilannetta, jossa hoitajan oma kunto ei enää riitä toisen hoitamiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta. Rakkaus, velvollisuuden tunto, lupaukset, nämä kaikki antavat voimaa.

      Omaishoitajat väsyvät,ikääntyvät,sairastuvat itse, hoidettavan sairaus vaatii jo laitoshoitoa ja sitten vielä, kuten Anonyymi sanoo, omat henkilökohtaiset tuntemukset hoidettavaa kohtaan. Kaikki eivät jaksa eivätkä halua. Omaishoitajuus on täyttä uhrautumista toisen vuoksi.

      Hyvää Vappua.

      Poista
  2. Kuten Marjatta kirjoitti, niin rakkaus antaa voimia. Ja toisaalta eikös avioliittolupauksessa luvata niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä rakastaa ja olla tukena.
    Mutta joskus tietysti saattaa käydä niin, että omaishoitaja itse sairastuu niin vakavasti, ettei pysty enää toimimaan omaishoitajana. Tai sitten omaishoitaja vaan uupuu niin, ettei jaksa. Tosin olisi toivottavaa, että silloin saisi sitä apua mitä oikeasti tarvitsee eikä vaan kaikille samaa ja samasta tuutista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. CurryKaneli, tämmöinen lupaus papin edessä annettiin, mutta sitä ei aina voi/halua noudattaa. Ihminen on ihminen vain. Syitä luovuttamiseen on ja niitä pitää ymmärtää. Jokainen omaishoitaja kokee hetkiä, jolloin haluaisi jättää kaikki sikseen. Apua saa ja siitä me voisimme keskustella enemmänkin. Hyvää Vappua.

      Poista
  3. Ongelma varmaan syntyy, jos suhde ei ole ollut hyvä silloin, kun puoliso oli terve. Tai ainkin luin sellaisen haastattelun, jossa mies oli ollut etäinen, tehnyt vain töitä, työmatkoja ja ollut uskoton. Vaimo ei ollut tullut eronneeksi (ehkä siksi, ettei mies paljon ollut kotona haitaksikaan??). Mutta jonkun asteinen katkeruus oli olemassa. Ja sitten yhtäkkiä vaimo olikin aivan sidottu tämän miehen hoitoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi. Kyllä omaishoitajuus vaatii, että kaikki on hyvin suhteessa, tämä on totta. Muuten peli vihelletään poikki. Ja, kuten sanottu, työ on vapaaehtoista. Tuntuu kuitenkin aika kylmältä, hylätä toinen juuri silloin, kun apua eniten tarvitaan. Mutta me olemme vain ihmisiä. Hyvää Vappua.

      Poista