7. helmikuuta 2014

LÄPPÄRIN HUUMAA

Minulla on läppäri! Tämä on huutomerkin paikka. Tosin ei vielä käyttökunnossa. Alun alkaen se piti saamani kuntoutussairaalaan, jossa olisin voinut päiväsalissa naputella. Luulin myös, että sen ostaminen kummitytöllä olisi yksinkertainen asia. Ei ollut. Hän on perinpohjaisen tarkka. Kävi netin läpi, Helsingin kaupat, mietti ja pohti. Lopulta osti. Sairaalaan sitä en koskaan saanut. Nyt se on kotona olohuoneessa ja sen asentaminen naputeltavaan kuntoon on kesken. Mitäkö minä läppärillä? En oikein tiedä, paitsi että siksi, että olisin sen saanut sairaalaan. Nyt vähän kaduttaa koko ostos. Ehkä opin nauttimaan siitä, että voin naputella sillä vaikka hississä, ratikassa tai puiston penkillä, kahvilassa (niin kuin moni muukin) tai muuten vaan kanniskella tärkeän näköisenä uutuuttani sen omassa kantolaukussa. Pitää pysyä menossa mukana.

Ähelsin eilen itseni roskikselle. Ei, kuulkaas, mikään helppo homma. Ensinnäkin roskapusseja oli kertynyt rollaattorin täydeltä. Oli korissa, istuinlevyn päällä ja kahvoissa. Piti pukeutua. Villahousut yöpaidan alle, saappaat jalkaan, takki ja kaulaliina. Yöpaita näkyi takin helman alta. Sillä lailla laahustin.Roskikseen on korkea kynnys. Piti rollaattori nostaa. Pelkäsin leikkausarpien prakaavan. Jätelaatikoiden kannet jumalattoman raskaat. Piti lajitella. Olin hiestä märkä, mutta ylpeä itsestäni. Muistin, mitenkä Kaino-täti muinoin selvitti roskisasiat, kun ei aina saanut apua. Hän silppusi kaiken mössöksi ja pani vessasta alas. Luultavasti ei edes luvallista. Mutta Kaino-täti olikin yli 90v. Hänellä oli seinäkello, joka lyödä lämäytti  tunnin välein. Taloon muutti uusi asukas, jota kellon ääni häiritsi. Pani lapun Kaino-tädin postiluukusta. Täti suuttui ja vastasi: Kello on soinut tässä talossa yli 50 vuotta ja soi kuolemaani asti. Ja niin kello teki.

Eilen paistoi meillä päin aurinko hetken. Viljo Kajavakin on aikoinaan huomannut talvisen auringon. Siitä ensimmäinen säe:

Aurinko paistoi lumen keskellä,
sen säteet riippuivat
vinosti metsän yli kuin kultaviuhka -
Puut olivat pitkiä ja suoria,
harmaa naavaparta liehui
pohjolan puitten kasvoilla,
ja vihertävässä hongan rungossa
hohti liikkumaton
oravan hopeaturkki!

(runosta Talvi)






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti