TAPAAMINEN

Huominen on täynnä surua. Puoliso siunataan. En pääse tilaisuutta karkuun, se on läpi käytävä. Siispä se tehdään ja päivän lopussa kuivataan jälleen kerran kyyneleet. On ilta tätä naputellessa. On pimeää ulkona. Yritän kohta saada unen päästä kiinni. Join lasillisen punaviiniä. Se usein nukuttaa.

Tänään kaupungilla naisen ääni sanoi nimeni takanani. Käännyin  katsomaan. En tuntenut. Hän sanoi nimensä, joka toi mieleen jotain aikojen takaa. Sitten tunsin. Mentiin kahville. Laskettiin vuosia ja saatiin tulokseksi 15 vuotta viime tapaamisesta. Se hiukan pelasti, etten tuntenut. Viisitoista vuotta muuttaa ihmistä. Me olimme joskus hyviä ystäviä, parhaita, ja aivan lapsuudesta alkaen. Kävimme partiota leikki-iän jälkeen, tutustuimme poikiin yhdessä, vietimme kesäaikaa hänen äitinsä mökillä, lavatanssit tulivat tutuiksi. Me menimme aikanamme naimisiin, hän sai lapsia, vaihdoimme joulukortteja, vierailimme perheitten kesken. Tiemme erosivat, joulukortit loppuivat, hänen miehensä kuoli, emme enää tavanneet. Mutta tänään halaukset olivat entisen lämpimiä, hymyt samoin ja yritimme mahduttaa viisitoista vuotta pariin tuntiin ja kahvin juontiin. Vaihdoimme puhelinnumerot ja lähdimme eri suuntiin. Tapaamisesta jäi hyvä muisto. Ehkä kuulen taas vuosien kuluttua jonkun sanovan nimeni ja sillä kerralla varmasti tunnen.

Ajoin ratikalla kotiin ja otin laatikosta mustat sukat huomista varten.

ETEENPÄIN

Tänään urkeni uusi aamu yhtä surullisen tuntuisena kuin muutkin viime aikojen aamut. Vaistomaisesti heti herättyäni katson vasemmalle puolelleni nähdäkseni puolison. Ei mitään. Ei edes hänen vuodettaan. Hamuilen tossuja lattialta, aamutakkia päälleni, huokaan ja rollaattorin kahvoihin nojautuen lähden keittiötä kohti. Tänään paahdoin leivän ja panin appelsiinimarmeladia päälle. Vielä kolmisen viikkoa sitten puuhastelin puuron ja kunnon voileipien parissa, syötin puolison. En aavistanut tulevasta mitään. Minusta tulikin leski.

Eilen kotona koko päivän. Muutama puhelu ystävien kanssa. En edes roskiksella käynyt. En liioin lukenut. Nukuin päivällä ja illalla katselin televisiota, vaikka en suuremmin siitä ainakaan ajatuksella nähnyt mitään. Kunhan se oli auki. Huomenna saan vieraakseni pastorin, joka siunaa ensi viikolla puolison matkalleen, vaikka minusta tuntuu, että hän on jo perillä. Tuomiokirkon seurakunta pitää paimennettavistaan huolta. Isoa seremoniaa ei meillä ole. Puoliso oli vaatimaton mies ja vaatimattomasti hän lähtee viimeiselle matkalleen. Sielu on jo lähtenyt.

Piti imuroida pastorin takia. Ettei nyt näytä ihan siivottomalta, eivätkä villakoirat hypi silmille. Juotin syklaaminkin. Sen toi ystäväni M. Olen aina ollut hiukan kehno syklaamien kanssa. Orkideakin onnistuu paremmin. Sen on tuonut toinen M. Muita kukkia ei enää ole. Olen koettanut kirjoittaa kiitoskirjeitä osanottokorteista. Aloitin A:n kirjeestä, mutta en saanut sitä valmiiksi. A on vanha luokkakaverini, joka sai menetyksestäni tiedon C:ltä.

Elämä menee eteenpäin kaikesta huolimatta ja minä sen mukana. Asunnon etsiminen pitää vireänä. Pidän ainakin toistaiseksi joistakin kriteereistä kiinni. Kun valinnan varaa on. Helsingissä on kaupunginosia, joita tahdon asumisen suhteen karttaa. Ratikkayhteys on yksi tärkeä pointti. Ratikan myötä tunnen asuvani kaupungissa, suorastaan keskellä sen sykettä. En aio tulevaisuudessakaan linnoittautua neljän seinän sisälle.

ATENEUMISSA

Kävin Ateneumissa, vaikka tiesin sen kattoremontista ja seuraavan näyttelyn esille panosta. Vain kolmessa huoneessa perusnäyttelyn tauluja, mutta näin sen, mitä olin mennyt katsomaan. Ateneum on hankkinut Hugo Simbergin Vanhus ja lapsi-taulun (Iltaa kohti), 1913. Kuvattuna Simbergin isä ja poika. Istuin rollaattorin päällä ja katselin maalauksen kumaraista isoisää ja pientä pojanpoikaa kauan. Nimessä "Iltaa kohti" on symboliikkaa. Minä näen isoisän ja pikkupojan lujan keskinäisen siteen, luottamuksen vaariin, hänen kokeneisuutensa ja lapsen viattomuuden. Näen uskoa tulevaisuuteen. Hugo Simberg on yksi niistä suomalaisista taiteilijoista, josta pidän paljon.

Kukapa ei tietäisi Simbergin Haavoittunut enkeli-taulua? Kuka ei hullaantuisi Simbergin hellyttävistä pikkupiruista?

"Kun kesäinen yö oli kirkkain
ja tyyninä valvoivat veet
ja helisi soittimet sirkkain
kuin viulut ja kanteleet,
viisi pientä piruparkaa
aivan ujoa ja arkaa
sievin kumarruksin tohti
käydä enkeleitä kohti..."

(Aaro Hellaakoski  Viatonten valssi-runo 1. säe)


Ateneumin kaupasta ostin magneetteja: van Goghin "Katu, Auvers-sur-Oise" ja Claude Monet´in lumpeita. Kaksi impressionistia. Van Goghin "Katu" kuuluu Ateneumin kokoelmiin. Näin senkin.

Tahdoin suruni keskellä nähdä jotain kaunista ja sitä tarjosi minulle eilen Ateneum.

ULOS MAAILMAAN

Kortti raitiovaunumatkailuun kelpasi ja niin ajelin kaupungille. Tosin vain Herkkuun ja ennen Hulluja Päiviä. Niihin en mene. Haikeana ohitin mehukeittohyllyn. Ostinhan vuosien ajan puolisolle, koska paksumpi neste meni ohutta helpommin kurkusta. Ostin ruokaa vain yhdelle henkilölle ja olin aivan kadoksissa. Ajelin ratikassa kotiinkin.  Laitan itselleni ruokaa jopa. Vanhaa tottumusta? Uunijuureksia eräänä päivänä. Mausteita, öljyä, hunajaa. Kuten aina ennenkin.

Nyt suunnittelen Ateneumiin menoa. Television uusintasarja impressionismista inspiroi. Aion liikkua, ennen kuin alkaa muutto ja siihen liittyvä pakkaaminen. Olen aivan varma, että lonkassa on tapahtunut luutumista, koska ratikkapysäkille käveleminen ei tuottanut suurempia vaikeuksia. Ilman rollaattoria ei suju. Pitää olla tuki. Mutta väsynyt olen. Saatan nukahtaa päivällä sohvalle, mikä on kohdallani ennen kuulumatonta. Siihen en aiemmin ole pystynyt, saati yrittänyt. Olen ollut ehkä väsyneempi kuin olen tunnustanut.

Enää ei ole papereiden silppuamistakaan suuremmin. Kolme päivää kului siinä työssä. Ei enää reseptejä, diagnooseja, epikriisejä. Olen kaiken säästänyt vuodesta 2003 alkaen. Itkeskelen silloin tällöin, kun mieleen tulee jokin asia puolisosta. Tulee mieleen sellaistakin, joka on ollut unohduksissa. Kaipaan häntä.

ELÄMÄ JATKUU

Olen kontannut rollaattorilla lähilähikauppaan, joka on lähempänä kuin lähikauppa Stockmann. En ole pariin vuoteen tässä lähilähikaupassa käynyt. Se on suurentunut. En löytänyt mistään mitään. Piti kysyä. Sitten konttasin kotiin ja aion nyt lähteä raitiovaunumatkalle, jos minun vanha korttini vielä kelpaa ja raha on sisällä pysynyt.

Eilen haettiin suihkuttajien suojavaatteet. Minua halattiin, otettiin osaa ja annettiin koko suihkutuspuolen osanottokortti. Itketti. Papereita silppusin taas ahkerasti, joista osa juuttui silppuriin. Piti pinsetillä kaivaa. Lähetin Celiaan sähköpostia, että poistavat puolison ja minut kortistosta. Kuuntelulaite on jo Irikseen palautettu. Pankki haluaa tavata, kun olen saanut valmiiksi sinne tarvittavia asiakirjoja. Työt eivät edes tekemällä lopu. Hyvä niin.

Raahaan iltaisin toisen läppärin yöpöydälle makuukammariin ja kaivan siitä katseltavaa ennen kuin nukahdan. Eilen impressionismista kiinnostava dokumentti. Degas, Pissarro, Monet ja muut kaverit. Tuli mieleen, että voisin alkaa käydä taidenäyttelyissä. Voisin melkein vaikka mitä, enkä tunne syyllisyyttä. Ei puoliso tahdo minun vain itkeskelevän kotona suremassa ikävääni ja yksinäisyyttäni. Siksi haluan uuden kotinikin olevan hyvien kulkuyhteyksien päässä, että pääsen tapahtumien keskelle. Tänäänhän opiskelen pitkän tauon jälkeen ratikan käyttöä. Taksimatkat on ajeltu.

UUDELLE TIELLE

Eilen etsittiin erään ystävän kanssa minulle uutta asuntoa. Katoan kantakaupungista. Vähitellen olen alkanut uskoa, että muuallakin voi asua. En toki Helsinkiä hylkää, mutta Katajanokalle sanon hyvästit. Kulkuyhteydet pitää olla hyvät, talossa hissi ja mielellään huoneistossa parveke. Kaupatkin suhteellisen lähellä toivottavasti.

Olen surutyössä nyt siinä vaiheessa, että en usko minulle käyneen näin. Aivan kuin katselisin vierestä jotakuta toista naista. Oikealla minällä on kaikki hyvin. Näitä vaiheita tulee itsekullekin aivan varmasti. Eteenpäin on ponnisteltava. Olen saanut ystäviltä sekä postitse että blogissa kauniita lauseita ja runoja. Varsinkin saksalaisen Jörg Zinkin sanat menivät suoraan sydämeeni. Siinä puhutaan kapeasta puusillasta, jota pitkin kävellään veden yli edestakaisin murhe ja muistot mukana. Kävellään niin monta kertaa, kunnes käveleminen sillalla johtaa uudelle tielle. Ystäväni oli tekstin seuraksi pannut valkeasta kaarevasta puusillasta kuvan, josta tuli mieleeni Claude Monetin maalaukset. Olen niistä aina pitänyt.

Kotona on kukkia. Osa jo kuihtuneita ja pois heitettyjä. Itken välillä. Ikävöin suunnattomasti. Olen pelännyt kuolemaa, mutta nyt sain jostain voimaa kohdata sen  puolison lähtiessä vierestäni. Olin aivan tyyni ja järkevä. Eräänä päivänä minulle tuli uskomattoman seestynyt olo. Tiesin mieheni päässeen perille ja hänellä oli hyvä olla. Itken omaa yksinäisyyttäni, parasta ystävääni, aviomiestäni, joka antoi minulle hyvän avioliiton kaikkine särmineen, iloineen ja tapahtumineen.

EI ENÄÄ "ME"

Illat ovat minulle vaikeita. Ulkona pimeää ja sisällä hiljaista. Päivät sujuvat. Eilen taas jätesäkkejä roskikseen ja papereiden silppuamista koneessa. Jokikisessä paperissa nimi, osoite ja henkilötunnus muun tärkeän tiedon lisäksi. Meille kun tuli vielä paperisina monet asiat siihen vanhanaikaiseen tapaan. Tulee minulle jatkossakin.  Olen opetellut sanomaan "minä" eikä enää "me". Sekin vaikeaa. "Minua" on enää yksi.

Ensi viikolla suihkuttajat hakevat suojavaatteensa pois. Kirjan kuuntelulaite on palautettu Irikseen ja vielä hävitän äänikirjat. Ne eivät sovi muihin kuuntelulaitteisiin. Nythän voin alkaa lukea kirjoja, pitää oikein kädessä. Matti Klingen Pääkaupunki-kirjakin yhä aloittamatta. Sen myötä palaan tämän kaupungin osin tuttuunkin alkuun ja menneisyyteen.

Sain viimeisen omaishoitajan palkkalaskelmakuitin. Olen nyt entinen omaishoitaja. Eroan liitosta.  Enkä ole enää vaimokaan. Vaimoihminen kylläkin laajemmassa merkityksessä ja sitä omaan loppuuni asti. Jos kysytään,  naimisissa, eronnut tai leski, niin olen se viimeksi mainittu. Totunko tähän? Niin  kauan olin puoliso ja aviovaimo ja minulla oli puoliso ja aviomies.