Olen siis tuohtunut. Puolisolta otettiin verikokeita ja hän vastusteli. No, veret saatiin ja sitä sai minun vuoteeni päiväpeittokin. Hoitaja heitti täysinäiset veriputkilot vuoteelleni, joka on puolen metrin päässä puolison vuoteeesta ja putkilot alkoivat vuotaa. Peitto sai verikasteen, enkä siitä pitänyt. Pilalla. Hoitaja sanoi "näitä sattuu". Se oli hänen mielipiteensä, enkä pitänyt siitäkään. Otin peitteen, paksun ja ison, kasasin sen rollaattorin päälle ja nilkutin kylpyhuoneeseen. Hankasin ja taas hankasin juoksevan veden alla peitettä ja mitä enemmän se kastui, sitä painavammaksi kävi. Monissa paikoissa veriläiskiä, enkä tästäkään pitänyt. Soitin hoitajan lähettäneeseen paikkaan ja kysyin onko vakuutusta, joka korvaisi peitteen tai sen puhdistuksen sitä vahingoittamatta, jos en saanut kaikkea verta pois? Ottavat selvää. Väittivät ensin, etteivät putkilot vuoda.
Hoitaja tultuaan verta ottamaan, riisui takkinsa eteisessä, otti naulakosta ripustimen, kurottautui ylös ja pani ripustimen takkeineen katon rajassa olevan kaapin kädensijaan (?). Pois lähtiessään kurottautui, otti ripustimen ja takin, pani takin päälleen. Kaapin ovi oli auennut, mutta hoitaja ei sulkenut. Pyysin sulkemaan. Hän kurottautui kohti katonrajaa ja sulki oven. Pitkä nainen.
Meille oli veren ottamisen aikana tullut postia. Pois lähtiessään hoitaja poimi postin lattialta ja luki ääneen huolellisesti mistä olimme postia saaneet. Sitten antoi minulle. Mistä näitä ihmisiä pestataan?
Hoitajan työpaikkaan en muusta puhunut, vaikka mieli teki, kuin päiväpeiton mahdollisesta pilalle menemisestä.
10. joulukuuta 2014
PIMEÄÄKIN PIMEÄMPÄÄ
Ostin eilen jouluruusun ja Koskenlaskija-juustoa. Kumpainenkin uusi tuttavuus. Tai oikeammin Koskenlaskijan tunsin joskus lapsena. Ostinkin kaksi ruusua, toiseen ämpärin, jonne kauppias sujautti ruusun. Sen vein apteekkiin kiitokseksi eräälle farmaseutille hänen ystävällisyydestään ja ennen kaikkea vaivannäöistä takiani. Minun jouluruusuni on myös ämpärissä, kun ämpäreitä sattuu kotona olemaan. Ostelen ruukkuja ja ja ruukkujen tapaisia kotiinkin. Panin kukan ämpäreineen olohuoneen pöydälle ja se on eri kaunis. Alun perin luin jouluruususta Ullan Siniunikon-blogista, jossa on viehättävä joulukalenteri menossa.
Tuuraaja oli eilen uusi ihminen. Kerran täällä näytillä ja nyt aloitti vakituiset käymiset, kun toinen vakituinen tuuraaja on lomalla. Osaavan oloinen ihminen, johon taidan alkaa luottaa. Onhan se aina jännittävää jättää koti vieraalle. Eikä mitään hölmöyksiä olekaan sattunut. Tuttu ja kauan meillä käynyt lähtee eläkkeelle, aloittaa vapauden heti ensi vuoden alusta.
Tänään huomasin, mitenkä on pimeää. Aamulla kauan ja illalla aikaisin. Silti en lunta kaipaa. Saa kiirusta pitää, että ehtii päivänvalossa toimittaa asiat. Viime aikoina on ollut hilkulla, että ehdin kotiin sovittuun aikaan päästämään tuuraajan taas seuraavaan paikkaan. Runsas pari tuntia on lyhyt aika ja kun vielä näin joulun tienoolla joutuu kaikkialla jonottamaan. Onhan se hyvä asia, että kauppa käy ja toivonkin Stockmannille, sekä muille, paljon asiakkaita, että saamme puotimme pitää. Haikeana katselin eilen taksin ikkunasta Senaatintorin Tuomaan markkinoita. En sinnekään pääse, kuten en Wanhan Sataman naisten joulumyyjäisinkään. En saanut kotileivottuja kuivia kakkuja, en piparkakkuja, enkä käsintehtyjä joulukortteja. Viime vuonnakaan ei tuuraajapäivä sopinut kumpaankaan. Joskus vähän pännii tämä rajallisuus. Miksi en itse leivo? No en tietenkään! Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Joskus mielessä hipaisee jonkunlainen kaipuu nähdessäni yleiskoneen seistä jököttävän toimettomana keittiön työpöydällä. Tunne menee nopeasti ohi.
Nyt menen sytyttämään pari kynttilää tähän pimeyden keskelle. No, kevät tuo valon tullessaan.
Tuuraaja oli eilen uusi ihminen. Kerran täällä näytillä ja nyt aloitti vakituiset käymiset, kun toinen vakituinen tuuraaja on lomalla. Osaavan oloinen ihminen, johon taidan alkaa luottaa. Onhan se aina jännittävää jättää koti vieraalle. Eikä mitään hölmöyksiä olekaan sattunut. Tuttu ja kauan meillä käynyt lähtee eläkkeelle, aloittaa vapauden heti ensi vuoden alusta.
Tänään huomasin, mitenkä on pimeää. Aamulla kauan ja illalla aikaisin. Silti en lunta kaipaa. Saa kiirusta pitää, että ehtii päivänvalossa toimittaa asiat. Viime aikoina on ollut hilkulla, että ehdin kotiin sovittuun aikaan päästämään tuuraajan taas seuraavaan paikkaan. Runsas pari tuntia on lyhyt aika ja kun vielä näin joulun tienoolla joutuu kaikkialla jonottamaan. Onhan se hyvä asia, että kauppa käy ja toivonkin Stockmannille, sekä muille, paljon asiakkaita, että saamme puotimme pitää. Haikeana katselin eilen taksin ikkunasta Senaatintorin Tuomaan markkinoita. En sinnekään pääse, kuten en Wanhan Sataman naisten joulumyyjäisinkään. En saanut kotileivottuja kuivia kakkuja, en piparkakkuja, enkä käsintehtyjä joulukortteja. Viime vuonnakaan ei tuuraajapäivä sopinut kumpaankaan. Joskus vähän pännii tämä rajallisuus. Miksi en itse leivo? No en tietenkään! Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Joskus mielessä hipaisee jonkunlainen kaipuu nähdessäni yleiskoneen seistä jököttävän toimettomana keittiön työpöydällä. Tunne menee nopeasti ohi.
Nyt menen sytyttämään pari kynttilää tähän pimeyden keskelle. No, kevät tuo valon tullessaan.
7. joulukuuta 2014
JUHLAN JÄLKEEN
Nonnih, sodat sodittu, muistot muisteltu, linnassa tanssittu ja emäntä oli niin nätti että. Upeita, jopa melkein häkellyttävän kauniita pukuja naisilla, pitsiä ja röyhelöä, täyttä eleganssia. Diplomaatit toivat lisäväriä omilla asuillaan. Teemu Selänne puolisoineen veti haastattelijoita ja muita kiinnostuneita puoleensa kuin kukka mehiläisiä. Keihäänheittäjät olivat runsaasti edustettuina ja laji onkin kuulemma presidentin mieleen. Linna häikäisi loistollaan pitkän remontin jälkeen. Kristallit kimaltelivat ja tarjoilu oli haastateltavien mukaan jälleen kerran loistavan hyvää salareseptistä boolia myöten. Kämpin jatkoja en enää jaksanut/viitsinyt seurata alkua kauempaa.
En liioin ollut kiinnostunut Edvin laineen Tuntemattomasta. Joitakin repliikkejä kun muistaa leffan nähtynä moneen, moneen kertaan. Ystäväni aikoi katsoa, vaikka hänellekin tuttua tarinaa. Olen kirjan sekä elokuvan lisäksi nähnyt sen Pyynikin kesäteatterissa joskus 1960-luvulla. Hieno teos ja rakas suomalaisille. Presidenttipari keskusteli sotaveteraanien kanssa ja veteraanit tuntuivat mielellään palaavan raskaisiin sotatapahtumiin. Meidän on vapaudestamme heitä kiittäminen. Me kiitämme.
Nyt voi sitten täysin rinnoin tämän itsenäisyyspippalon jälkeen paneutua joulun odotteluun, paniikkiin ja rahan menoon. Stockmann ja muut kaupat mainostavat hullun lailla saadakseen tuikitärkeitä asiakkaita pelastamaan joidenkin kohdalla huonon vuoden. Joulu on monelle viimeinen oljenkorsi, johon takertua. Onhan vielä alennusmyynnit heti perään. Sitten räknätään, miten meni.
Minä olen jo jouluni menettänyt. Näin ei ehkä voi sanoa, kun en ole edes tikkua ristiin pannut. Tuikut parvekkeella kuten muinakin aikoina, eikä edes harmita. Eipä tarvitse pakata pois, joka on aina ollut se ikävin asia joulukoristeluissa. Olen ajatellut joulun muutenkin loppuneen jo Tapanina ja aina aloittanut rekvisiitan poiston pian. Jotkut sinnittelevät Joulua Loppiaiseen asti ja se on kai se virallinen päättyminen.
Rapistuneet tehtävänsä tehneet jo neulasensa varistaneet kuuset kertovat omaa tarinaansa pihan nurkissa odottamassa jäteautoa. Niin kovin surullista. Ensin ne kaadetaan kesken kukoistuksensa, niille annetaan juhla-asu, piirileikitään ympärillä, kastellaan ja hoivataan. Ne kuulevat ihastuneita huudahduksia puvustaan ja ovat onnellisia kuusia. Ne luulevat saavansa jäädä tähän iloon ja autuuteen kokonaan. Ei mitään. Niiden oksista revitään kauniit koristeet, kynttilät tylysti sammutetaan, on jano, mutta vettä ei anneta. Sitten ne alastomina raahataan ulos ja kiitosta sanomatta paiskataan muiden kuolevien kuusien joukkoon. Siinä ne odottavat loppuaan, unohdettuina. Jäteauto tulee. Ne sullotaan auton uumeniin kovaan puristukseen ja siihen ne kuolevat, tukehtuvat. Auto sylkee ne mahastaan kaatopaikalla ja loistosta on jäljellä vain oksan ja varren kappaleita. Ne eivät enää tunne mitään.
En liioin ollut kiinnostunut Edvin laineen Tuntemattomasta. Joitakin repliikkejä kun muistaa leffan nähtynä moneen, moneen kertaan. Ystäväni aikoi katsoa, vaikka hänellekin tuttua tarinaa. Olen kirjan sekä elokuvan lisäksi nähnyt sen Pyynikin kesäteatterissa joskus 1960-luvulla. Hieno teos ja rakas suomalaisille. Presidenttipari keskusteli sotaveteraanien kanssa ja veteraanit tuntuivat mielellään palaavan raskaisiin sotatapahtumiin. Meidän on vapaudestamme heitä kiittäminen. Me kiitämme.
Nyt voi sitten täysin rinnoin tämän itsenäisyyspippalon jälkeen paneutua joulun odotteluun, paniikkiin ja rahan menoon. Stockmann ja muut kaupat mainostavat hullun lailla saadakseen tuikitärkeitä asiakkaita pelastamaan joidenkin kohdalla huonon vuoden. Joulu on monelle viimeinen oljenkorsi, johon takertua. Onhan vielä alennusmyynnit heti perään. Sitten räknätään, miten meni.
Minä olen jo jouluni menettänyt. Näin ei ehkä voi sanoa, kun en ole edes tikkua ristiin pannut. Tuikut parvekkeella kuten muinakin aikoina, eikä edes harmita. Eipä tarvitse pakata pois, joka on aina ollut se ikävin asia joulukoristeluissa. Olen ajatellut joulun muutenkin loppuneen jo Tapanina ja aina aloittanut rekvisiitan poiston pian. Jotkut sinnittelevät Joulua Loppiaiseen asti ja se on kai se virallinen päättyminen.
Rapistuneet tehtävänsä tehneet jo neulasensa varistaneet kuuset kertovat omaa tarinaansa pihan nurkissa odottamassa jäteautoa. Niin kovin surullista. Ensin ne kaadetaan kesken kukoistuksensa, niille annetaan juhla-asu, piirileikitään ympärillä, kastellaan ja hoivataan. Ne kuulevat ihastuneita huudahduksia puvustaan ja ovat onnellisia kuusia. Ne luulevat saavansa jäädä tähän iloon ja autuuteen kokonaan. Ei mitään. Niiden oksista revitään kauniit koristeet, kynttilät tylysti sammutetaan, on jano, mutta vettä ei anneta. Sitten ne alastomina raahataan ulos ja kiitosta sanomatta paiskataan muiden kuolevien kuusien joukkoon. Siinä ne odottavat loppuaan, unohdettuina. Jäteauto tulee. Ne sullotaan auton uumeniin kovaan puristukseen ja siihen ne kuolevat, tukehtuvat. Auto sylkee ne mahastaan kaatopaikalla ja loistosta on jäljellä vain oksan ja varren kappaleita. Ne eivät enää tunne mitään.
6. joulukuuta 2014
ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ
Tänään pitää olla vakavan juhlallinen. Semmoisia runojakin on päivän aiheesta. Syviä tunteita, isänmaallisuutta, paatostakin. Illalla Presidentinlinnassa syödään vakavasti, juodaan booliakin vakavasti. Olemme vakavaa kansaa.
Etsin runon päivän teemaan ja se on V.A. Koskenniemen Latuja lumessa.
Kuus latua itää kohti vei,
yks takaisin.
Viis palannut partiosta ei
enää kotihin.
Ken jäi? Ken palasi? Välkkyvät
ladut kertoa vois,
jotka viikon hangessa viipyvät
ja peittyvät pois.
Tarun katoovan talven lumehen
ladut kirjoittaa.
Mitä siitä! Ikuinen, ikuinen
olet isänmaa!
"Kolmas joukkue heräkkä! Te ole jo maanu liikka.Nouska ylös! Nouska näyttämä maailma ihmisil kuin peljättäväine miäs on Suamen korpisoturi. Ylös Suamen hirvittävä leijona! Jo tanner jyskä ja kanuunast lentä luati. Pankka aura pois ja sapeli kätte! Uussi sivui Suamen hämmästyttävä sotahistoria!"
( Tuntematon sotilas, alikersantti Urho Hietanen)
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.
Etsin runon päivän teemaan ja se on V.A. Koskenniemen Latuja lumessa.
Kuus latua itää kohti vei,
yks takaisin.
Viis palannut partiosta ei
enää kotihin.
Ken jäi? Ken palasi? Välkkyvät
ladut kertoa vois,
jotka viikon hangessa viipyvät
ja peittyvät pois.
Tarun katoovan talven lumehen
ladut kirjoittaa.
Mitä siitä! Ikuinen, ikuinen
olet isänmaa!
"Kolmas joukkue heräkkä! Te ole jo maanu liikka.Nouska ylös! Nouska näyttämä maailma ihmisil kuin peljättäväine miäs on Suamen korpisoturi. Ylös Suamen hirvittävä leijona! Jo tanner jyskä ja kanuunast lentä luati. Pankka aura pois ja sapeli kätte! Uussi sivui Suamen hämmästyttävä sotahistoria!"
( Tuntematon sotilas, alikersantti Urho Hietanen)
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.
5. joulukuuta 2014
EI SEN KUMMEMPAA
Nyt tämä tuntuu jälleen jotenkuten toimivan. Nuoli seuraa välillä, eikä teksti juokse koko ajan. Ei vielä hurrata, tätä joka tapauksessa lauantaina aamupäivällä tutkitaan.
Eikä tänä kirjoittamattomana aikana ole ihmeempiä tapahtunut. Joulu vain on lähempänä. Yhtäkään koristetta en ole mihinkään ripustanut, sähkövaloista puhumattakaan. Naapurien ikkunoihin ilmestynyt tuiketta ja joku peittänyt pihapensaansa sähköisiin väreihin. Joulumieltä en ole saanut istutetuksi mieleeni.
Puolison verensokeri kipusi kummallisiin lukemiin. Huolestuin ja sitten hermostuin. Soitin Kotisairaalan hoitajalle, jolle saa aina soittaa mihin aikaan tahansa vuorokaudessa. Toppuuteltiin. Mutta tuli hoitaja verikokeita ottamaan. Ei saanut "pakenevaa" suonta kiinni ja puoliso kyllästyi, eikä suostunut enempään etsimiseen. Jätettiin toiseen kertaan. Tämäkin hoitaja totesi, että kun kotiapu käy, niin eikös siitä ole kovasti apua. Nousin taas kerran kuvaannollisesti takajaloilleni ja kerroin ajatukseni kotiavusta. Ikävä luonne kun olen. On kuitenkin nykyisin sanottava, että kotiavun käynnit, siis pesunaisten, ovat sujuneet kitkatta ja ajallaan. Eikä kunnallinen ruuanlämmittäjäkään ole oveani kolkutellut.
C soitti ja antoi kuulua, mitä mieltä on tasavertaisesta avioliittolaista. Oli kuulemma bussipysäkillä "jonkun uskovaisen" kanssa myös asiasta ollut melkein samaa mieltä. Guggenheim sai niinikään kuulla kunniansa, että Helsinki ei semmoista tarvitse. Minulla olisi ollut myös näistä aiheista asiaa, mutta en saanut sanaa väliin. Luovutin. Toivottelimme hyvää itsenäisyyspäivää ja lopetimme.
Toivottavasti yksikään toimittaja ei kysy keneltäkään linnan vieraalta lauantaina "Mitä teille merkitsee itsenäisyys?" On niin kulunut kysymys. Tämän kysymyksen kuulin toimittajan esittävän Finlandia-talon lapsivieraalle. Lapsi vastasi hetken mietittyään "ettei kukaan toinen valtio pääse Suomea määräilemään". Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli kutsunut koululaisia juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. Tanssikin näytti sujuvan vierailta. Aion visusti istua television ääressä katselemassa ihmisten juhlatällinkiä Presidentin linnassa lauantaina. Tuuraajapäivänä taksin ajellessa linnan ohi, aloitti kuski keskustelun linnasta. Ei ollut koskaan kuullut sen olleen yksityisen henkilön asuintalona 1800-luvulla. Hän oli vilpittömästi ällistynyt. Kerroin kauppias Heidenstrauchista, talon silloisesta omistajasta. "Että eikö sitten presidentin linnaksi rakennettukaan?"
Eikä tänä kirjoittamattomana aikana ole ihmeempiä tapahtunut. Joulu vain on lähempänä. Yhtäkään koristetta en ole mihinkään ripustanut, sähkövaloista puhumattakaan. Naapurien ikkunoihin ilmestynyt tuiketta ja joku peittänyt pihapensaansa sähköisiin väreihin. Joulumieltä en ole saanut istutetuksi mieleeni.
Puolison verensokeri kipusi kummallisiin lukemiin. Huolestuin ja sitten hermostuin. Soitin Kotisairaalan hoitajalle, jolle saa aina soittaa mihin aikaan tahansa vuorokaudessa. Toppuuteltiin. Mutta tuli hoitaja verikokeita ottamaan. Ei saanut "pakenevaa" suonta kiinni ja puoliso kyllästyi, eikä suostunut enempään etsimiseen. Jätettiin toiseen kertaan. Tämäkin hoitaja totesi, että kun kotiapu käy, niin eikös siitä ole kovasti apua. Nousin taas kerran kuvaannollisesti takajaloilleni ja kerroin ajatukseni kotiavusta. Ikävä luonne kun olen. On kuitenkin nykyisin sanottava, että kotiavun käynnit, siis pesunaisten, ovat sujuneet kitkatta ja ajallaan. Eikä kunnallinen ruuanlämmittäjäkään ole oveani kolkutellut.
C soitti ja antoi kuulua, mitä mieltä on tasavertaisesta avioliittolaista. Oli kuulemma bussipysäkillä "jonkun uskovaisen" kanssa myös asiasta ollut melkein samaa mieltä. Guggenheim sai niinikään kuulla kunniansa, että Helsinki ei semmoista tarvitse. Minulla olisi ollut myös näistä aiheista asiaa, mutta en saanut sanaa väliin. Luovutin. Toivottelimme hyvää itsenäisyyspäivää ja lopetimme.
Toivottavasti yksikään toimittaja ei kysy keneltäkään linnan vieraalta lauantaina "Mitä teille merkitsee itsenäisyys?" On niin kulunut kysymys. Tämän kysymyksen kuulin toimittajan esittävän Finlandia-talon lapsivieraalle. Lapsi vastasi hetken mietittyään "ettei kukaan toinen valtio pääse Suomea määräilemään". Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli kutsunut koululaisia juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. Tanssikin näytti sujuvan vierailta. Aion visusti istua television ääressä katselemassa ihmisten juhlatällinkiä Presidentin linnassa lauantaina. Tuuraajapäivänä taksin ajellessa linnan ohi, aloitti kuski keskustelun linnasta. Ei ollut koskaan kuullut sen olleen yksityisen henkilön asuintalona 1800-luvulla. Hän oli vilpittömästi ällistynyt. Kerroin kauppias Heidenstrauchista, talon silloisesta omistajasta. "Että eikö sitten presidentin linnaksi rakennettukaan?"
2. joulukuuta 2014
STADISSA
Tuuraajapäivä ja minä pääsin stadiin. Tämmöinen on aina juhlaa. Vaikka ruuhkat kaupungilla lisääntyvätkin päivittäin, josta en tykkää. Kiukkuisia ilmeitä ja repliikkejä: "sillekin pitää ostaa, mitä sitä keksis". Sitten on niitä kasvoja, joista paistaa ilo ja valojen näkemisen nautinto, joille joulu on aina joulu. Lapset kuuluvat ehdottomasti heihin. Muistan itsenikin äidin kanssa kaupungilla käsi äidin kädessä seisomassa Stockmannin jouluikkunan ääressä, joka oli aina, ehkä on yhä, kokonainen satumaailma. Siinä piti katsoa kauan nähdäkseen kaiken. Seuraavaksi mentiin Wulffin ikkunan eteen. Siellä oli mekaaninen ihmisen kokoinen joulupukki, joka vilkutti kädellään. Se oli myöhemmin Stockmannin ikkunassa, kun Wulff lopetti toimintansa. En muista, oliko viime joulunakin. Tästä joulusta en tiedä. Sillä pukilla on ikää melkein yhtä paljon kuin oikeallakin Joulupukilla. Kukaanhan meistä ei oikeastaan tiedä, kuinka vanha Joulupukki on. Tuo valkoparta,vanha ukki, kuten laulussakin lauletaan. Eikä se ole tärkeääkään tietää.
Kerran meillä pidettiin ennen joulua lastenkutsut, joiden järjestämistä äitini rakasti. Tietysti tuli myös Joulupukki. Siihen asiassa äiti oli oivaltanut, että voi hiukan kujeilla. Pukki oli Kaino-täti. Hänellä oli kyllä parta, lakki ja punainen takki, mutta ääni ei oikein ollut Joulupukin. Minä istuessani hänen sylissään olinkin koskenut pukin ihoon ja kuulemma huudahtanut "joulupukilla on oikea iho." Sitä en muista, tunnistinko pukin Kaino-tädiksi. Äidin järjestämät lastenkutsut olivat aina hauskoja kaikenlaisine leikkeineen. Mukavia muistoja.
Ostin jo 20.11. myyntiin tullutta Beaujolais Nouveau-punaviiniä. Siinä Alkossa oli enää sitä toista. Niitähän pannaan markkinoille aina marraskuussa kahta laatua. Kuulemma himoitsevimmat ihmiset ryntäävät jo heti aamulla tätä nuorta viiniä ostamaan. On kerrottu sen tulevan kaikkialle maailmaan samaan aikaan marraskuun kolmantena torstaina. Liekö jo vimma hiipunut, vai vieläkö veri vetää tapaan mukaan? Minä ainakin heräsin vasta nyt joulukuussa. Mikä blaski!
Kerran meillä pidettiin ennen joulua lastenkutsut, joiden järjestämistä äitini rakasti. Tietysti tuli myös Joulupukki. Siihen asiassa äiti oli oivaltanut, että voi hiukan kujeilla. Pukki oli Kaino-täti. Hänellä oli kyllä parta, lakki ja punainen takki, mutta ääni ei oikein ollut Joulupukin. Minä istuessani hänen sylissään olinkin koskenut pukin ihoon ja kuulemma huudahtanut "joulupukilla on oikea iho." Sitä en muista, tunnistinko pukin Kaino-tädiksi. Äidin järjestämät lastenkutsut olivat aina hauskoja kaikenlaisine leikkeineen. Mukavia muistoja.
Ostin jo 20.11. myyntiin tullutta Beaujolais Nouveau-punaviiniä. Siinä Alkossa oli enää sitä toista. Niitähän pannaan markkinoille aina marraskuussa kahta laatua. Kuulemma himoitsevimmat ihmiset ryntäävät jo heti aamulla tätä nuorta viiniä ostamaan. On kerrottu sen tulevan kaikkialle maailmaan samaan aikaan marraskuun kolmantena torstaina. Liekö jo vimma hiipunut, vai vieläkö veri vetää tapaan mukaan? Minä ainakin heräsin vasta nyt joulukuussa. Mikä blaski!
1. joulukuuta 2014
JOULUKUISENA AAMUNA
Sen jälkeen kun olin kertonut Puolassa olevan koko Euroopan lamppuvaraston, tuli blogiini lukijoita lisää Puolasta. Ainakin tilastomerkintöjen mukaan. Ihan kivaa, vaikka en oikein aina uskokaan näihin laskelmiin. Muistan myös ystäväni sanomisen, että vahingossa eksyvät.
Hoitaja kävi eilen ja vatsa-asiat ovat nyt kunnossa puolison kohdalla. Hiukan meni levottomuuden puolelle, mutta selvittiin. Olin ajanut puolison parran. Ajaminen muuttunut vaahdoksi ja höyläksi. Kone "nipistelee", vaikka sitä lataan ja vaihdan teriä. No, parturoidaan sitten vanhalla tyylillä. Kun näin teen, tulee eittämättä mieleen Chaplinin elokuva Diktaattori, jossa Chaplin piti parturiliikettä juutalaiskorttelissa. Nuorempana en pitänyt Chaplinin leffoista. Aikuisena aloin arvostaa ja nykyisin tykkään ihan kamalasti. Näin on käynyt monen muunkin asian kohdalla. Elvis Presleykään ei saanut sympatiaani. Nyt saa. Mutta Marxin veljesten kohellukset eivät vieläkään. Kaikkein vähiten Groucho Marx. Syytä en oikein tiedä. Enkä ole suuremmin miettinyt. Nämä ovat makuasioita.Yks tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, tiedättehän.
Kynttilöitä polttelen. Lämmittävät ja antavat lempeää valoa. Sitä arvostaa tässä iässä. Olen aina liekeistä pitänyt, niin kynttilöissä kuin takassa. Ei, en ole taipuvainen pyromaniaan. Takkatulta voin tuijottaa vaikka kuinka kauan ilman mitään outoja mielihaluja. Meidän Midi-koirammekin tykkäsi. Nostin mökillä usein aivan sitä varten korituolin takan eteen, johon koira oitis hyppäsi. Siinä se istui ja nautti, kunnes tallasi alleen "ruohon" pesäkseen kaukaisten esi-isiensä tapaan pyörähtelemällä muutaman kerran ja teki ruumiistaan sievän kerän ja nukahti. Toinen koira antoi piutpaut tämmöisille nautinnoille. Se katselikin vanhempaa sisartaan hämmästyneenä ja pani pitkäkseen lattialle.
Joulukuu! Kolmisen viikkoa, niin joulupukit ovat liikkeellä. Monikossa. Se on ilta, monen lapsen odottama, jännittävä ja hiukan pelottavakin. Olenko ollut tarpeeksi kiltti? Kuusi tuoksuu, kynttilät palavat, vatsa täynnä, rusetti tärisee hiukan hiuksissa. Sitten oveen koputetaan...
Hoitaja kävi eilen ja vatsa-asiat ovat nyt kunnossa puolison kohdalla. Hiukan meni levottomuuden puolelle, mutta selvittiin. Olin ajanut puolison parran. Ajaminen muuttunut vaahdoksi ja höyläksi. Kone "nipistelee", vaikka sitä lataan ja vaihdan teriä. No, parturoidaan sitten vanhalla tyylillä. Kun näin teen, tulee eittämättä mieleen Chaplinin elokuva Diktaattori, jossa Chaplin piti parturiliikettä juutalaiskorttelissa. Nuorempana en pitänyt Chaplinin leffoista. Aikuisena aloin arvostaa ja nykyisin tykkään ihan kamalasti. Näin on käynyt monen muunkin asian kohdalla. Elvis Presleykään ei saanut sympatiaani. Nyt saa. Mutta Marxin veljesten kohellukset eivät vieläkään. Kaikkein vähiten Groucho Marx. Syytä en oikein tiedä. Enkä ole suuremmin miettinyt. Nämä ovat makuasioita.Yks tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, tiedättehän.
Kynttilöitä polttelen. Lämmittävät ja antavat lempeää valoa. Sitä arvostaa tässä iässä. Olen aina liekeistä pitänyt, niin kynttilöissä kuin takassa. Ei, en ole taipuvainen pyromaniaan. Takkatulta voin tuijottaa vaikka kuinka kauan ilman mitään outoja mielihaluja. Meidän Midi-koirammekin tykkäsi. Nostin mökillä usein aivan sitä varten korituolin takan eteen, johon koira oitis hyppäsi. Siinä se istui ja nautti, kunnes tallasi alleen "ruohon" pesäkseen kaukaisten esi-isiensä tapaan pyörähtelemällä muutaman kerran ja teki ruumiistaan sievän kerän ja nukahti. Toinen koira antoi piutpaut tämmöisille nautinnoille. Se katselikin vanhempaa sisartaan hämmästyneenä ja pani pitkäkseen lattialle.
Joulukuu! Kolmisen viikkoa, niin joulupukit ovat liikkeellä. Monikossa. Se on ilta, monen lapsen odottama, jännittävä ja hiukan pelottavakin. Olenko ollut tarpeeksi kiltti? Kuusi tuoksuu, kynttilät palavat, vatsa täynnä, rusetti tärisee hiukan hiuksissa. Sitten oveen koputetaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)