Yhytin pihalla roskia viedessäni yläkerran rouvan. Asunut talossa vuosikymmeniä. Puhuttiin menneistä hyvistä ajoista ja pantiin maailmaa järjestykseen. Niinhän sitä aina, kun tavataan. Tulimme tulokseen, että tämä on hyvä talo asua, eikä kaupunginosakaan huono ole.
Olen jutellut puhelimessa ja siihen suttaantui aikaa. Puhekumppanin kanssa tulimme tulokseen, että työnteko kaikkialla on sinne päin, virheitä sattuu usein, eivätkä virheiden tekijät ole moksiskaan. Sitten haukuttiin televisio-ohjelmien anti, postin jakelu ja Stockmann. Viimeksi mainittu on nyt kaikkien huulilla. Luotamme konsulttiin.
Lauantaina Pyhäinpäivä. Marttyyrien, pyhimysten ja vainajien päivä. Kristillinen väki ei hyväksy oikein sitä, kun samaan syssyyn tulee halloweenin vietto, joka oikeastaan on jo lokakuun viimeisenä päivänä, tänään perjantaina. Henget liikkuvat ja kaikki yliluonnollinen ja selittämätön on myös maisemissa. Tyhjäksi koverretut kurpitsat irvistelevät palavat tuikut sisällään, noidat ja aaveet pelottelevat henkien yrittäessä houkutella ihmisiä mukanaan tuonpuoleiseen. Pitänee pysytellä sisällä, ettei kukaan pääse nappaamaan. Roskiskeikka selvässä päivänvalossa ja nopeasti. Ei juoruilua naapureitten kanssa. Näistä epäkristillisistä noitahommista kun päästään, niin seuraava juhlapäivä onkin sitten joulukuun kuudentena, joka nyt osuu lauantaille. Tälläydyn television ääreen.
Kerroinko jo, vaikka ei se suuremmin ketään kiinnosta, uudesta hiustyylistäni? Tuuraajapäivänä sen sain. Rohkeasti vaan poikki. Kampaaja hekumoi onnesta. Ne kun aina tykkää leikata ja muotoilla. Semmoinen samanlaisen väsääminen on ammatti-ihmiselle yksitoikkoista eikä yhtään haastavaa. Nyt olin antanut vapaat kädet melskaamiseen. Hetken kaduin katsellessani suurien hiustupsujen leijumista lattialle, mutta luvattu mikä luvattu. Tuuraajakin sanoi, että hyvä tuli.
Samalla reissulla konttasin Hakaniemen halliin. Lihaa, kalaa ja pullaa. Halli tulee remonttiin. Toivon, että asentavat hissin toiseen kerrokseen. Nyt sinne pääsee koneportaita pitkin, mutta alas on käveltävä. Ruokaa ei toisessa kerroksessa ole, paitsi kahvilassa. Mutta on pikkutavaraa kojuissa postikorteista, mekoista ja vetoketjuista lähtien. Se on semmoinen oikea kauppahalli, jonka hallimaisuuden Vanha kauppahalli Kauppatorin kupeessa kadotti remonteissaan. Satsattu paljoon muuhun kuin ruokapuoleen, erikoistuttu epä-hallimaisiin tuotteisiin. Onneksi säilytettiin tämä 1889 valmistunut arkkitehti Gustav Nyströmin suunnittelema rakennus. Talon piti valmistua jo vuotta aiemmin eli vuonna 1888, mutta rakentamisen alkaminen viivästyi sen verran, että asiakkaat pääsivät ostoksille vuotta myöhemmin. Päätyfasadissa komeilee kaavailtu vuosiluku ja se on jätetty paikoilleen. Hyvä niin, koska silläkin on historiansa.
31. lokakuuta 2014
30. lokakuuta 2014
STOCKMANNIN UUSI ALKU
Tähän paikkaan pannaan taas haikua
AJATUKSENI
Tätä polkua
kukaan muu ei kuljekaan
syksy illassa.
(Matsuo Bashoo, 1644-1694)
Onko niin, että runoilija tarkoittaa, että minä vain ja ainoastaan tiedän, mitä ajattelen? Meniköhän väärin?
Sitten seuraavaan ajatukseen, jonka jaan vaikka kenen kanssa. Se alkakoon jippii-sanalla! Ruotsista tuli konsultti Per Thelin väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi auttamaan pyllyä päin mennyttä Stockmannia. Nyt siellä myönnetään, että oli virhe panna myyjiä pois asiakaspalvelun kustannuksella. Minäkin kannoin korteni kekoon ja annoin Stockmannille kuulua, kun kerran minulta kysyivät. Enkä ole paikan päälläkään pitänyt suutani kiinni, vaan hampaisiini on joutunut myyjäparka, jos semmoisen olen onnistunut yhyttämään. No, syy harmiini ei ole hänen tietystikään, mutta sitä kautta on mennyt jälleen yhden närkästyneen asiakkaan terveiset korkeammalle taholle.
On melkoisen surullista olla suurilla myyjättömillä osastoilla ainoana asiakkaana. Ei kassakaan paikallaan. Itse saa hakea tarvitsemansa ja usein sitä löytämättä. Ei kun pois ja myymälään, jossa palvellaan. Nyt sitten ottivat konsultin. Onko tästä ruotsalaisesta miestä saamaan vanha Stockmann jälleen eloon ja siksi paikaksi, johon ennen mentiin juuri senkin takia, että siellä sai asianmukaista ja kohteliasta palvelua ammattinsa osaavalta henkilökunnalta? Toivon koko sydämestäni, että mies tiimeineen tietää mitä tuli tekemään ja se kantaisi myös hedelmää. Ainakin jo nyt on vilauteltu, että irtisanottuja myyjiä kosittaisiin takaisin meitä asiakkaita palvelemaan. Toki on muutakin korjaamista ja paljon onkin. Jäämme odottamaan saammeko vanhan Stockmannimme takaisin, josta voi pilven reunallaan Franz Stockmann olla jälleen ylpeä.
AJATUKSENI
Tätä polkua
kukaan muu ei kuljekaan
syksy illassa.
(Matsuo Bashoo, 1644-1694)
Onko niin, että runoilija tarkoittaa, että minä vain ja ainoastaan tiedän, mitä ajattelen? Meniköhän väärin?
Sitten seuraavaan ajatukseen, jonka jaan vaikka kenen kanssa. Se alkakoon jippii-sanalla! Ruotsista tuli konsultti Per Thelin väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi auttamaan pyllyä päin mennyttä Stockmannia. Nyt siellä myönnetään, että oli virhe panna myyjiä pois asiakaspalvelun kustannuksella. Minäkin kannoin korteni kekoon ja annoin Stockmannille kuulua, kun kerran minulta kysyivät. Enkä ole paikan päälläkään pitänyt suutani kiinni, vaan hampaisiini on joutunut myyjäparka, jos semmoisen olen onnistunut yhyttämään. No, syy harmiini ei ole hänen tietystikään, mutta sitä kautta on mennyt jälleen yhden närkästyneen asiakkaan terveiset korkeammalle taholle.
On melkoisen surullista olla suurilla myyjättömillä osastoilla ainoana asiakkaana. Ei kassakaan paikallaan. Itse saa hakea tarvitsemansa ja usein sitä löytämättä. Ei kun pois ja myymälään, jossa palvellaan. Nyt sitten ottivat konsultin. Onko tästä ruotsalaisesta miestä saamaan vanha Stockmann jälleen eloon ja siksi paikaksi, johon ennen mentiin juuri senkin takia, että siellä sai asianmukaista ja kohteliasta palvelua ammattinsa osaavalta henkilökunnalta? Toivon koko sydämestäni, että mies tiimeineen tietää mitä tuli tekemään ja se kantaisi myös hedelmää. Ainakin jo nyt on vilauteltu, että irtisanottuja myyjiä kosittaisiin takaisin meitä asiakkaita palvelemaan. Toki on muutakin korjaamista ja paljon onkin. Jäämme odottamaan saammeko vanhan Stockmannimme takaisin, josta voi pilven reunallaan Franz Stockmann olla jälleen ylpeä.
29. lokakuuta 2014
TALOVINOUTTA JA PANDAKESKUSTELUA
Jee, jee, minä kannatan "vinoja" kerrostaloja. Jätkäsaareen kaavaillaan yhtä viistoa kymmen-kerroksista rakennusta terasseineen. Juuri ne tekevät arkkitehdin keinoin talosta viiston. Tämmöisiä on ja on nähty muuallakin. Mutta emme olisi suomalaisia, jos emme tätäkään hanketta jättäisi vastustamatta. Emmehän toki. Kielteisiä puolia roppakaupalla mielipiteissä ja jotkut kehuvat jo Pikku-Huopalahdessa olevan samankaltaisia rakennuksia. Eikä mitään riippuvia puutarhoja terasseille ole istutettu kuulemma, vaikka juju olisi juuri siinä.
Toinen asia, mitä kannatan,on pandojen hankkiminen Suomeen. Rovaniemen ja Ähtärin kaupunginjohtajat ovat kokoilleet Korkeasaaren johtajien kanssa asian tiimoilla. Tätäkään hanketta ei osa kansaa hyväksy. Mitä me pandoilla? Mitä maksaa ja kuka maksaa? Korkeasaarta en asuinpaikaksi kannata, mutta semmoisia eläinpuistoja kyllä, joissa on tilaa rakentaa jättiläispandoille sopivat olot.
Vieläkin puistattaa, tosin ei silloin aikanaan lapsuudessani, muistellessani Korkeasaaren nallehäkkiä. Sementtilattia, jykevät rautakalterit ja tilaa niukasti kontion kääntyillä. Näissä oloissa karhuparka vuodesta toiseen liikkui stereotyyppisesti kulkien nurkasta toiseen päätään heilutellen samaa sementtiin muodostunutta polkua pitkin. Siihen aikaan ei satsattu eläinten aktiviteetteihin mitään. Jos joku olisi puhunut eläimen ehdoista ja oikeuksista, hänelle olisi railakkaasti naurettu. Saatuani ikää enemmän, ymmärsin huonon ja epäoikeudenmukaisen kohtelun ja teilaan yhä tämänkaltaiset eläinten vankilat. Eläimillä on oltava tilaa ja elinolosuhteet inhimilliset. Nyttemmin on oivallettu ja eläinten asuin- ja oleskelutiloja tarhoissa parannettu huomattavasti muistuttamaan mahdollisimman paljon luonnonmukaisuutta niiden omilla asuinalueilla.
No, luontoon bambumetsää tuskin Suomeen saamme isopandojen tarpeisiin. Maahan tuodaan kaikkea muutakin, niin miksi ei bambua? Ehkä myös onnistutaan kasvattamaan itsekin, kunhan kasvihuoneeseen saadaan oikeat olosuhteet. Bambuhan on nopeakasvuinen heinä.
Mutta en minä pandoja Keskuspuistoon halua, kuten Sininen zeppeliini irvailee blogissaan. Onhan Turussakin tilaa ja linnassa laaja puisto. Sinne siis pandajoukkue ja puisto täyteen bambuviitaa.
Toinen asia, mitä kannatan,on pandojen hankkiminen Suomeen. Rovaniemen ja Ähtärin kaupunginjohtajat ovat kokoilleet Korkeasaaren johtajien kanssa asian tiimoilla. Tätäkään hanketta ei osa kansaa hyväksy. Mitä me pandoilla? Mitä maksaa ja kuka maksaa? Korkeasaarta en asuinpaikaksi kannata, mutta semmoisia eläinpuistoja kyllä, joissa on tilaa rakentaa jättiläispandoille sopivat olot.
Vieläkin puistattaa, tosin ei silloin aikanaan lapsuudessani, muistellessani Korkeasaaren nallehäkkiä. Sementtilattia, jykevät rautakalterit ja tilaa niukasti kontion kääntyillä. Näissä oloissa karhuparka vuodesta toiseen liikkui stereotyyppisesti kulkien nurkasta toiseen päätään heilutellen samaa sementtiin muodostunutta polkua pitkin. Siihen aikaan ei satsattu eläinten aktiviteetteihin mitään. Jos joku olisi puhunut eläimen ehdoista ja oikeuksista, hänelle olisi railakkaasti naurettu. Saatuani ikää enemmän, ymmärsin huonon ja epäoikeudenmukaisen kohtelun ja teilaan yhä tämänkaltaiset eläinten vankilat. Eläimillä on oltava tilaa ja elinolosuhteet inhimilliset. Nyttemmin on oivallettu ja eläinten asuin- ja oleskelutiloja tarhoissa parannettu huomattavasti muistuttamaan mahdollisimman paljon luonnonmukaisuutta niiden omilla asuinalueilla.
No, luontoon bambumetsää tuskin Suomeen saamme isopandojen tarpeisiin. Maahan tuodaan kaikkea muutakin, niin miksi ei bambua? Ehkä myös onnistutaan kasvattamaan itsekin, kunhan kasvihuoneeseen saadaan oikeat olosuhteet. Bambuhan on nopeakasvuinen heinä.
Mutta en minä pandoja Keskuspuistoon halua, kuten Sininen zeppeliini irvailee blogissaan. Onhan Turussakin tilaa ja linnassa laaja puisto. Sinne siis pandajoukkue ja puisto täyteen bambuviitaa.
25. lokakuuta 2014
HETKI VAIN ELÄMÄÄ
Ruotsi ei sitten löytänyt Itämeren pohjassa mönkivää mahdollista sukellusvenettä. Lopettivat etsimisen. Sininen zeppeliini kertoi Aurajoen sukellusveneestä, eikä sitäkään ole löydetty. Varma tieto kuitenkin oli, että se oli venäläinen "sukellusvenepöristin", jota Merivoimat oitis lähti jahtaamaan. Nyt on ainakin toistaiseksi rauhallista, ennenkuin seuraavat häiritsijät tunkeutuvat Suomen alueelle. Voipi olla myös niin, että ilmasta päin tullaan. Ihan taivaalta tupsahdetaan. Varmoja ollaan taas hetken ufojen vierailusta, tarkkailijat riemuitsevat ja asialle hurahtaneet odottavat sädetystä.
Meidän huushollissa eletään ihan tavallista arkea. Leikkasin puolison varpaankynnet, tiskasin ja panin koneeseen pyykkiä. Illalla katselin kymmenen minuuttia Vain elämää-ohjelmaa, jossa Samuli Edelmann oli päivän sankari ja isäntä. Vanhaherra Loiri ottaa leppeämmin, tyytyy vain nyökyttelemään laulun tahdissa, kun muiden päät heiluvat kuin heinämiehellä. Samaa tahtia konserteissa ja lavan edessä artistin laulaessa. Muistan eteläpohjalaisen tanssilavan ja joskus elävän solistin värittämässä tansseja. Kaikki kuuntelivat kuolemanvakavina sormeakaan liikauttamatta. Ei hytkymistä, ei heilumista, ei käsillä aaltoja, ei mitään. Juhlallista touhua. Mutta tämä olikin joskus muinoin, kun tanssitkin otettiin horjumattoman totisesti. Nyt ollaan mannermaiseen tapaan vapauduttu ja suomalainenkin uskaltaa. Jaa-a, mitäpä olisi mieltä Olavi Virta?
Minä tykkään nykyisin haiku-runoista. Lainailen niitä tännekin ja nimenomaan Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) käännöksiä. Sitten on vielä Kai Nieminen, joka myös tuntee japanilaisen kirjallisuuden. Ehkä pidän haiku-runoista niiden lyhykäisyyden vuoksi. Ehkä joidenkin ajatuksen ymmärrän, ehkä en. Tässä runossa näen sen, että aina pitää nähdä asiassa valoisa puoli.
KUUTA KATSELLESSA
Paloi aittani
- nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.
Tämä on Mizuta Masahide´n (1657-1723) haiku ja ehkä olen ajatuksen ymmärtänyt oikein. Totta kai japanilaisuus on minulle vierasta siitäkin huolimatta, että äitini aikaisemmassa elämässään oli ollut japanilainen. Sekin on ollut minulle uutta, että ennen kirsikankukkien hanami-juhlaa Japanissa oli luumunkukilla etusija. Helsingin Roihuvuoressa on keväisin kirsikankukkajuhla. Liekö yhtäkään luumunkukkaa mukana?
Meidän huushollissa eletään ihan tavallista arkea. Leikkasin puolison varpaankynnet, tiskasin ja panin koneeseen pyykkiä. Illalla katselin kymmenen minuuttia Vain elämää-ohjelmaa, jossa Samuli Edelmann oli päivän sankari ja isäntä. Vanhaherra Loiri ottaa leppeämmin, tyytyy vain nyökyttelemään laulun tahdissa, kun muiden päät heiluvat kuin heinämiehellä. Samaa tahtia konserteissa ja lavan edessä artistin laulaessa. Muistan eteläpohjalaisen tanssilavan ja joskus elävän solistin värittämässä tansseja. Kaikki kuuntelivat kuolemanvakavina sormeakaan liikauttamatta. Ei hytkymistä, ei heilumista, ei käsillä aaltoja, ei mitään. Juhlallista touhua. Mutta tämä olikin joskus muinoin, kun tanssitkin otettiin horjumattoman totisesti. Nyt ollaan mannermaiseen tapaan vapauduttu ja suomalainenkin uskaltaa. Jaa-a, mitäpä olisi mieltä Olavi Virta?
Minä tykkään nykyisin haiku-runoista. Lainailen niitä tännekin ja nimenomaan Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) käännöksiä. Sitten on vielä Kai Nieminen, joka myös tuntee japanilaisen kirjallisuuden. Ehkä pidän haiku-runoista niiden lyhykäisyyden vuoksi. Ehkä joidenkin ajatuksen ymmärrän, ehkä en. Tässä runossa näen sen, että aina pitää nähdä asiassa valoisa puoli.
KUUTA KATSELLESSA
Paloi aittani
- nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.
Tämä on Mizuta Masahide´n (1657-1723) haiku ja ehkä olen ajatuksen ymmärtänyt oikein. Totta kai japanilaisuus on minulle vierasta siitäkin huolimatta, että äitini aikaisemmassa elämässään oli ollut japanilainen. Sekin on ollut minulle uutta, että ennen kirsikankukkien hanami-juhlaa Japanissa oli luumunkukilla etusija. Helsingin Roihuvuoressa on keväisin kirsikankukkajuhla. Liekö yhtäkään luumunkukkaa mukana?
23. lokakuuta 2014
PIHA SAANUT VALKOISEN PEITTEEN
Tuo valkoinen ulkona maassa on lunta. Tosin ohut kerros mutta kuitenkin. Puissa on vielä jonkun verran rypistyneitä ja kutistuneita keltaisia lehtiä. Niin vähän, että koko kesän piilossa ollut vastapäinen talo näkyy hyvin. Pakkasta pari astetta.
Japanilainen Sugiyama Sampu (1647-1732) sanoo haiku-runossa:
ENSI LUMI
Lähden uhalla,
että vaikka vilustun
lunta katsomaan.
(suom. G.J. Ramstedt)
Näin minä teen, kun vien roskat. Kauhulla jo ajattelen kinoksia pihalla. Käykö aura ja koska? Saanko rollaattorin kulkemaan? Ja koska hiivatissa pääsen liikkumaan ilman apuvälinettä?
Puolison lääkityksessä epäselvyyttä. Hain apteekista pillereitä ja siellä oli koneella tieto 10 mg. Minulla taas lääkejakolistoissa 5 mg. Soitin kotiapuun, jonka lääkärin hoidossa puoliso kuulemma etupäässä on kotisairaalan lääkäristä huolimatta. Luvattiin asia selvittää. Selvitettiin. Oikein on 10 mg. Saan kotiavun sairaanhoitajalta uuden lääkelistan.
Kun aloitin toistakymmentä vuotta sitten omaishoitajuuteni, ei omaishoitajille ollut minkäänlaista koulutusta. Nykyisin on. Ennen aloitimme kyselemällä, kyselemällä ja kyselemällä. Otettiin itse selvää. Jos tunsimme jonkun toisen omaishoitajan, häneltä sai korvaamattomia tietoja. Opimme kantapään kautta. Käytimme naisen hoivavaistoa hyväksemme sekä ihan puhdasta talonpoikaisjärkeä hoitotoimenpiteissä.Oma sosiaaliohjaaja sosiaalitoimistossa on yhä se henkilö, jonka puoleen voi kiperissä asioissa kääntyä ja hän ohjaa eteenpäin. Ilman tätä instanssia olisin monen muun omaishoitajan lailla hukassa. Tosin kaikki eivät halua olla yhteydessä "sossuun". Häpeävät, vaikka omaishoitaja ei olekaan taloudellista apua kinuamassa. Virallisillehan kuuluu palkkio. Sen maksamista halutaan Kelaan. Tätä en kannata. Olen varma, että tulee muutoksia ja huonompaan suuntaan omaishoitajan kannalta.
Nyt kengät jalkaan ja ensilunta ihmettelemään.
Japanilainen Sugiyama Sampu (1647-1732) sanoo haiku-runossa:
ENSI LUMI
Lähden uhalla,
että vaikka vilustun
lunta katsomaan.
(suom. G.J. Ramstedt)
Näin minä teen, kun vien roskat. Kauhulla jo ajattelen kinoksia pihalla. Käykö aura ja koska? Saanko rollaattorin kulkemaan? Ja koska hiivatissa pääsen liikkumaan ilman apuvälinettä?
Puolison lääkityksessä epäselvyyttä. Hain apteekista pillereitä ja siellä oli koneella tieto 10 mg. Minulla taas lääkejakolistoissa 5 mg. Soitin kotiapuun, jonka lääkärin hoidossa puoliso kuulemma etupäässä on kotisairaalan lääkäristä huolimatta. Luvattiin asia selvittää. Selvitettiin. Oikein on 10 mg. Saan kotiavun sairaanhoitajalta uuden lääkelistan.
Kun aloitin toistakymmentä vuotta sitten omaishoitajuuteni, ei omaishoitajille ollut minkäänlaista koulutusta. Nykyisin on. Ennen aloitimme kyselemällä, kyselemällä ja kyselemällä. Otettiin itse selvää. Jos tunsimme jonkun toisen omaishoitajan, häneltä sai korvaamattomia tietoja. Opimme kantapään kautta. Käytimme naisen hoivavaistoa hyväksemme sekä ihan puhdasta talonpoikaisjärkeä hoitotoimenpiteissä.Oma sosiaaliohjaaja sosiaalitoimistossa on yhä se henkilö, jonka puoleen voi kiperissä asioissa kääntyä ja hän ohjaa eteenpäin. Ilman tätä instanssia olisin monen muun omaishoitajan lailla hukassa. Tosin kaikki eivät halua olla yhteydessä "sossuun". Häpeävät, vaikka omaishoitaja ei olekaan taloudellista apua kinuamassa. Virallisillehan kuuluu palkkio. Sen maksamista halutaan Kelaan. Tätä en kannata. Olen varma, että tulee muutoksia ja huonompaan suuntaan omaishoitajan kannalta.
Nyt kengät jalkaan ja ensilunta ihmettelemään.
22. lokakuuta 2014
HAILUODON TERVEISET
Tuli korttiterveisiä Perämeren suurimmasta saaresta. No, Hailuotohan tuo on. Ystäväni E ja K olivat Hailuodon siikamarkkinoilla. Kuvapuoli ei ollut siiasta,vaan hiillostetusta silakasta. Ohessa kerrottiin luotolaisten vanha valmistustapa.
Minäkin olen Hailuodossa ajellut. Monestikin. Saaria oli neljä alkujaan. Kasvoivat ajan saatossa yhteen. Lautalla sinne mennään ja talvisin jään paksuuden mukaan jäätietä pitkin. Matkaa tulee 42 km Oulusta länteen. Sodittiin 1700-luvulla ja Venäjä valtasi Suomen kehdeksaksi vuodeksi Ruotsilta. Kutsuttiin Isoksivihaksi. Venäläiset tunkeutuivat myös Hailuotoon tappaen väestöä ja karjaa ryöstäen. Pikkuviha seurasi Isoavihaa, mutta sissipäällikkö Tapani Löfving (1689-1777) teki pelastavan retken Hailuotoon vuonna 1743 ja ajoi tiehensä venäläiset saaresta. Tapani Löfving on ollut poikien seikkailukirjojen sankari, mutta tokkopa enää poikia innostaa tämmöiset seikkailut kaikkien konehirviöiden tekniikkoineen pitäessä kiinnostusta yllä tänä päivänä.
Hailuodon maisemaan kuuluvat hiekkasärkät, jäkäläkankaat ja isot männiköt. Näitä saapuvat matkailijat ihailemaan ja pitkästi turismilla saari elääkin. Kuten jo mainitsin, minäkin turistina siellä käynyt. Oli myös kerran ilo ja kunnia tutustua taiteilija Teuvo-Pentti Pakkalan (1920-2010) ateljeekotiin Hailuodossa. E:n puoliso T tunsi taiteilijan ja niin me teimme yllätysvisiitin tähän kahvinkeittäjä Maijan entiseen matalaan mökkiin, jota Pakkala oli kodikseen laajentanut ja kunnostanut kyllästyttyään iänikuiseen lauttamatkailuun Oulusta. Mökki oli täynnä taidetta. Kiertelin ja katselin ja jopa minunkin lyhyehkönä ihmisenä oli nöyrästi kumarruttava oviaukoissa huoneesta toiseen. Pakkala esitteli töitään, kertoi näyttelyistään Helsingissä, kertoi Hailuodosta ja taiteilijana elämisestä saaressa, josta monet muutkin taiteilijat olivat viehättyneet ja sinne muuttaneet. Hailuoto on hyvin maalauksellinen ja kaikessa eristäytyneisyydessään erikoinenkin jo kasvillisuutensakin vuoksi. Monet saarelaiset elättävät itsensä vielä nykyisinkin kalastuksella. Verkkoja talojen seinustoilla kuivumassa ja kahviloissa aina kala-aterioita tarjolla. Pienet idylliset kylät värittävät saarimaisemaa. Ajokieltoja teitten päässä, etteivät uteliaat pääse töllistelemään asukkaiden arkea.
Kaikesta nykyisestä menosta ja meiningistä huolimatta saari elää tavallaan pikku mökkeineen ja lampaineen. Nykyaika vaatinut, että lomamökkejä voi vuokrata ja viettää merituulen täyttämällä saarella ikimuistoisia hetkiä. Saa ja voi katsella merta, istua rantakalliolla antaen pärskeiden hyppelehtiä poskipäilleen. Voi ihailla merilintujen liitoa ja tarkkailla kalastajaveneen irtautumista laiturista sen lähtiessä kalanpyyntiin. Auringonnousut ja auringonlaskut saavat ihmisen hiljentymään. Silmänkantamattomiin merta edessä, sileä kallio alla, korvissa aaltojen rauhoittavat äänet.
Vuosien ajan on väännetty kättä saareen menevästä sillasta. En kannata. Silta tekisi ilman muuta saaren levottomaksi. Autot ja moottoripyörät häiritsisivät idylliä, eivätkä likikään kaikki Hailuotoon tulijat kunnioittaisi sen enempää asukkaiden rauhaa kuin luontoa ja Hailuodon kalastajakylien leppoisaa elämää. Toisaalta, kuten moni saarelainen kaikkialla ajattelee, elämä toki helpottuisi. Ei myrskysäässä lauttamatkaa, kestääkö jäätie tänään-ajattelua ja sairaskohtauksen yllättäessä pääsee ambulanssi kotiovelle. Pääsee nytkin, mutta merimatka on välissä. Tosin lautta lähtee heti aikataulusta ja jonottajista huolimatta, jos ambulanssi on pyrkimässä lautalla Hailuotoon. Vanhempi väestö muuttaa hankaluuksien takia mantereelle, lähemmäksi nopeammin saatavaa apua. Tämän teki Teuvo-Pentti Pakkalakin ja jätti Hailuodon ja ateljeekotinsa, siveltimensä ja kankaansa ja muutti takaisin Ouluun. Saareen ei enää koskaan palannut.
Minäkin olen Hailuodossa ajellut. Monestikin. Saaria oli neljä alkujaan. Kasvoivat ajan saatossa yhteen. Lautalla sinne mennään ja talvisin jään paksuuden mukaan jäätietä pitkin. Matkaa tulee 42 km Oulusta länteen. Sodittiin 1700-luvulla ja Venäjä valtasi Suomen kehdeksaksi vuodeksi Ruotsilta. Kutsuttiin Isoksivihaksi. Venäläiset tunkeutuivat myös Hailuotoon tappaen väestöä ja karjaa ryöstäen. Pikkuviha seurasi Isoavihaa, mutta sissipäällikkö Tapani Löfving (1689-1777) teki pelastavan retken Hailuotoon vuonna 1743 ja ajoi tiehensä venäläiset saaresta. Tapani Löfving on ollut poikien seikkailukirjojen sankari, mutta tokkopa enää poikia innostaa tämmöiset seikkailut kaikkien konehirviöiden tekniikkoineen pitäessä kiinnostusta yllä tänä päivänä.
Hailuodon maisemaan kuuluvat hiekkasärkät, jäkäläkankaat ja isot männiköt. Näitä saapuvat matkailijat ihailemaan ja pitkästi turismilla saari elääkin. Kuten jo mainitsin, minäkin turistina siellä käynyt. Oli myös kerran ilo ja kunnia tutustua taiteilija Teuvo-Pentti Pakkalan (1920-2010) ateljeekotiin Hailuodossa. E:n puoliso T tunsi taiteilijan ja niin me teimme yllätysvisiitin tähän kahvinkeittäjä Maijan entiseen matalaan mökkiin, jota Pakkala oli kodikseen laajentanut ja kunnostanut kyllästyttyään iänikuiseen lauttamatkailuun Oulusta. Mökki oli täynnä taidetta. Kiertelin ja katselin ja jopa minunkin lyhyehkönä ihmisenä oli nöyrästi kumarruttava oviaukoissa huoneesta toiseen. Pakkala esitteli töitään, kertoi näyttelyistään Helsingissä, kertoi Hailuodosta ja taiteilijana elämisestä saaressa, josta monet muutkin taiteilijat olivat viehättyneet ja sinne muuttaneet. Hailuoto on hyvin maalauksellinen ja kaikessa eristäytyneisyydessään erikoinenkin jo kasvillisuutensakin vuoksi. Monet saarelaiset elättävät itsensä vielä nykyisinkin kalastuksella. Verkkoja talojen seinustoilla kuivumassa ja kahviloissa aina kala-aterioita tarjolla. Pienet idylliset kylät värittävät saarimaisemaa. Ajokieltoja teitten päässä, etteivät uteliaat pääse töllistelemään asukkaiden arkea.
Kaikesta nykyisestä menosta ja meiningistä huolimatta saari elää tavallaan pikku mökkeineen ja lampaineen. Nykyaika vaatinut, että lomamökkejä voi vuokrata ja viettää merituulen täyttämällä saarella ikimuistoisia hetkiä. Saa ja voi katsella merta, istua rantakalliolla antaen pärskeiden hyppelehtiä poskipäilleen. Voi ihailla merilintujen liitoa ja tarkkailla kalastajaveneen irtautumista laiturista sen lähtiessä kalanpyyntiin. Auringonnousut ja auringonlaskut saavat ihmisen hiljentymään. Silmänkantamattomiin merta edessä, sileä kallio alla, korvissa aaltojen rauhoittavat äänet.
Vuosien ajan on väännetty kättä saareen menevästä sillasta. En kannata. Silta tekisi ilman muuta saaren levottomaksi. Autot ja moottoripyörät häiritsisivät idylliä, eivätkä likikään kaikki Hailuotoon tulijat kunnioittaisi sen enempää asukkaiden rauhaa kuin luontoa ja Hailuodon kalastajakylien leppoisaa elämää. Toisaalta, kuten moni saarelainen kaikkialla ajattelee, elämä toki helpottuisi. Ei myrskysäässä lauttamatkaa, kestääkö jäätie tänään-ajattelua ja sairaskohtauksen yllättäessä pääsee ambulanssi kotiovelle. Pääsee nytkin, mutta merimatka on välissä. Tosin lautta lähtee heti aikataulusta ja jonottajista huolimatta, jos ambulanssi on pyrkimässä lautalla Hailuotoon. Vanhempi väestö muuttaa hankaluuksien takia mantereelle, lähemmäksi nopeammin saatavaa apua. Tämän teki Teuvo-Pentti Pakkalakin ja jätti Hailuodon ja ateljeekotinsa, siveltimensä ja kankaansa ja muutti takaisin Ouluun. Saareen ei enää koskaan palannut.
20. lokakuuta 2014
HAIKU ON SYKSYN KAIKU
Uusi viikko ja uudet kujeet. Tai ei sittenkään muuta kuin se uusi viikko. Eikä ollut kujeilua, kun soitin viime viikolla vanhalle ystävälleni Lammille. Puhelu oli virkistävän mukava jo senkin takia, että keskustelukumppaniani ei vaivaa mikään eikä hänen miestään. Tämmöinen on harvinaista tässä iässä. Valitetaan niin maan perusteellisesti kremppoja ja muita vaivoja Olen yrittänyt välttää, mutta tulee joskus mainittua sana "rollaattori". Niin että ihan silläkö sinä? Juu, ihan ja ihan minä. Sitten jo kysyin, joko on syksy heitellyt pihapuut kaljuiksi? Puhuttiin tanka- ja haikurunoista, niiden ymmärtämisestä, venäläisestä kirjallisuudesta ja kaikesta muustakin juteltiin. Erittäin elostuttava puhelinkeskustelu.
Syyskuutamo
Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.
(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)
Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.
Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että hautaan tuumani.
Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.
Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.
Syyskuutamo
Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.
(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)
Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.
Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että hautaan tuumani.
Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.
Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)