31. maaliskuuta 2015

TIKKUTIISTAINA VUOLLAAN SYTYKKEITÄ

Hiljaista tai piinaviikkoa jo mennään. Pääsiäisviikon tikkutiistai tänään. Huomenna kellokeskiviikkona saa karja kellot. Sitten onkin kiirastorstai ja pitkäperjantai ja lopulta itse pääsiäinen kaksine pyhineen.

Tuuraaja tulee tänään ja minä lähden stadiin. Muutakin hankittavaa kuin ruokaa, vaikka tein toki Herkkuun tilauksenkin, ettei tarvitse kantaa. Passia vaan en saa hankituksi. Aika ei tänään riitä. Pitää palata ensi viikon tuuraajapäivänä siihen asiaan. Tämä on yhtä organisoimista. Sanon niin kuin Malmin Polgara blogissaan että "argh".

Eilen sateli sitten maan perusteellisesti lumen sekaista räntää. Tosin välillä ihan ehtaa luntakin. Ehdin juuri ja juuri roskikselle, ennen kuin piha täyttyi lumesta ja loskasta. En olisi millään viitsinyt kahlita jalkojani saappaisiin. Koko päivän sitä tuli. Kuka puhui ennenaikaisesta keväästä? Eräs ystäväni on Ylläksellä. Siellä lunta 80 cm. Sitä oikeaa ja kuivaa. Hiihdellään hankia hiljakseen, kuten vanha kunnon Eino Leino runossaan.

Minun on aikaeron takia vaikea tottua kesäaikaan. Herään entiseen tapaan pilkkosen pimeään ja mietin, mitä teen siihen asti, kun voin alkaa aamuaskareet. Enkä saa matkapuhelimen kelloon muutettua kesäaikaakaan. Pitäisikö vihdoinkin vaihtaa älypuhelimeen? Tätä harkitsen. Näppäinpuhelimien aika on auttamattomasti ohi. Minusta kyllä tämä kaksi kertaa vuodessa tapahtuva kellon viisareiden siirto tuntuu älyttömältä. Toiset siirtävät kyllä kelloja. Oliko se nyt niin, että makuuhuoneesta olohuoneeseen vai päinvastoin? Kiipesin ihan urheasti tikkaille keittiönkin kellon panemaan kesäaikaan. Varsinainen uroteko, kun tietää, miten horjuvainen olen ilman rollaattoria. Mutta kukapa ei tätä asiaa hoitaisi, ellen minä? Sitä paitsi sosiaaliväki on luokitellut minut liikkuvaiseksi, eikä kovin vaivaiseksi. No, myönnän saavani kaiken tehtyä, kun on pakko. En voisi suurin surminkaan vaivata sen enempää J-P:tä kuin yläkerran O:takaan. Kyllä mä pärjään. Nyt kun tässä kutenkin alkaa armoton auringonpaiste, niin katselen jo kauhusekaisin tuntein kattovalaisimien kristalleja. Pitää taas kiivetä ja nyt meinaan oikein tikapuille. Saa paremmin tukea. Kevät on kivaa, mutta pienin varauksin.






30. maaliskuuta 2015

HYVÄ VANHUS ON KUOLLUT VANHUS

Jälleen Kotiapu tuotti pettymyksen. "Emme voi tulla tänään suihkuttamaan, kun on niin vähän henkilökuntaa."  Ehdottivat huomista, joka ei minulle sovi tuuraajapäivän takia. Pesu jäi sitten ylihuomiseen. Mitä varten on "niin vähän henkilökuntaa"?  Ollut jo vuosia. Luin taas tänäänkin lehdestä "Vanhukset heitteillä kotonaan".  Tehtäviä ei pystytä hoitamaan. Syy sälytetään henkilökunnan vähyydelle, kiireelle, kuntien huonolle taloudelliselle tilanteelle jne.  Kirjailija Kaari Utrio aikoinaan oli oikeassa siinä, että kaikki 70 v ja sitä vanhemmat pitäisi panna päiviltä. Kunnat jakaisivat jokaiselle pillerin. Eivät jäisi kenenkään taakaksi maailmaan. Ei kotiin eikä laitoshoitoon. Hyvä vanhus on kuollut vanhus.

Hoitotyön tutkimussäätiö teki tutkimuksen, miten hoitajat tahtoisivat iäkkäitä ihmisiä hoitaa. Kyllähän he tahtovat yhtä ja toista, mutta tämmöinen sanahelinä ei mitään eikä ketään auta. Kun kerran tiedetään epäkohdat, NIILLE pitäisi jotain tehdä. Turhaa kysymistä. Joskus saa jostain lukea, että on edistytty. Kuitenkin kuulemme, miten joku on unohdettu kotiin päiviksi hoitamattomana, kuinka ei ehditä sitä ja sitä, vaikka se kirjataan tehdyksi jne. On siis myös hoitohenkilökunnan asenteissakin vikaa. Olen läheltä seurannut vuosien ajan.

Kunnilla on rahaa, tämä selvää kuin pläkki.  Joskus on kerrottu, että määrärahat, jotka on annettu tiettyyn tarkoitukseen, käytetään toisin. Vanhushoito on toisarvoista, eikä niin tärkeää. Toivon koko sydämestäni, että kun nyt näin huonosti hoidetaan näitä asioita, niin tämän ajan päättäjät saisivat tuta aikanaan, mitä on hylättynä oleminen, makaaminen vuoteessa omassa ulosteessa ja virtsassa tunteja. Kukaan ei käy, kaikki on hiljaista, ulkona paistaa päivä, mutta vuoteessa olija ei sitä näe, kun verhot ovat edessä. Tulisikohan tänään joku, on jano?







28. maaliskuuta 2015

OLIN PAREMPI ENNEN

Luin vanhoja blogitekstejäni. Minä olen nykyisin tylsistynyt ja huolestuttavissa määrin menettänyt sen vähänkin kirjoittamisen taidon. On vain roskisreissuja ja puolison vaipan vaihtoja. Onko nyt loppuelämäni tätä? Jotkut vakilukijat ovat roikkuneet matkassani, kiitos siitä, mutta eipä heillekään ole juurikaan mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Pitäisikö järjestää puoliso intervallihoitoon ja yrittää ottaa kiinni menetetty aika, jota olen joskus viettänyt kyldyyrinkin parissa? Ateneumissa kuuluu yhä olevan tauluja ja kahviloissa kahvia. Oli minulla muinoin tapana mennä Suomalaiseen tai Akateemiseen vain katselemaan ja haistelemaan kirjoja. Joskus jopa ostin. Kävin kirjastoissa ja teattereissa. Olin vähemmän hapan kuin nykyisin. Olin ystävällisempi, enkä marissut joka asiasta. Ja ennen kaikkea minulla oli blogissa jotain sanottavaa. Missä on se entinen Minä? Se oli niin ihana ihminen. Minulla on sitä ikävä.

Olen saanut uudet lukijat Luxemburgista ja Libanonista. Ulkokuntalaisia suomalaisia lukijoita on pitkin ja poikin maailmassa ja minullekin liiennyt enemmänkin kuin nämä mainitut kaksi. Nostaahan se itsetuntoa toki. Jalat asetettiin minulle heti tukevasti kuitenkin takaisin maahan, kun eräs ystäväni vakuutti heidän yhtäkaikki olevan vahingossa blogiini tulleita. Ystävä saa kuulemma olla rehellinen. Minä en tämmöisestä rehellisyydestä tykkää. Suu supussa on joskus parempi keino. Jopa valkoinen valhekin paikallaan.

Kirjoitan tätä kahdelta yöllä. Otin äsken nukahtamispillerin puolikkaan ja nyt alkaa vaikuttaa. Silmäluomet ovat jo lurpallaan, että ryömin läpi pimeitten huoneitten vuoteeseen ja joko jatkan tätä aamulla tai pyyhin pois. Hyvää yötä tässä kohdin.

Aamu tuli ja tässä taas olen. Puoliso puolittain hoidettu. Aamiainen laittamatta. Pitää toeta hetki. Sitten toimintaan. Päivä vaikuttaa harmaalta, sateiselta.

Kahvimuki edessäni aloittelen tässä jo omaa päivääni ja syön surutta vehnäpaahtoleipää. Vehnästä ja sen turmiollisuudesta ihmisen elimistölle väännetään kättä. Syödäkö vaiko eikö syödä? Minä syön. Kohtuullisesti. Tuskin liikapainoni vehnäparasta johtuu. Kun mättää kaikenlaista, niin toki kertyy. Kun näitä lukee, mikä milloinkin on ihmiselle pahasta, ei kai loppujen lopuksi voisi panna maaruunsa yhtikäs mitään. Milloin teilataan se ja se tuote ja milloin taas toinen. Sen tiedän, että lakritsi saattaa nostaa verenpainetta. Tämä on omakohtaisesti todettu.

27. maaliskuuta 2015

YSTÄVIEN KUULUMISET AFRIKASTA

On valkenemassa aamun lisäksi tieto, että Alpeille pudonnut lentokone pantiin tahallaan syöksymään päin vuorta. Saksalainen perämies joko pimahti tai teko oli ollut harkinnassa. Olisi moraalisesti parempikin keino päättää oma elämä kuin mitä tämä oli. Ei ole mitään oikeutta viedä henki muilta oman elämän epäonnistumisien takia.

Nukuin ilman pilleriä ja tämä aamu oli helppo herätä. Kohta aloitan joka-aamuiset rutiinihommat ja siitä se päivä sitten urkenee. Maailmanmatkaajaystäväni ovat taas kotona Suomessa ja kuulin Etelä-Afrikan kuulumiset. Olivat olleet eläinpuistossakin kuten monesti aiemminkin. Kirahveja, seeproja, antilooppeja, virtahepoja ja sarvikuonoja (eivät huomanneet, olivatko leveä- vai suippohuulisia), mutta leijonia siinä puistossa ei ole. Kuukausi kului nopeasti, ystäviä olivat tavanneet, ruoka yhtä maittavaa kuten aina ennenkin ja Etelä-Afrikka yhtä rakas kuin niinä vuosina, kun siellä asuivat. Tervetuloa kotiin.

Matkustaminen oli aina minulle parhaimpia tapahtumia. Satoi taikka paistoi, yhtä nautittavaa. En ole koskaan ollut mikään rannalla makaaja. Etsimme muuta. Kulkuvälineenä joko oma auto tai perillä vuokrasimme. Aamulla aikaisin aamiaisen jälkeen liikkeelle. Pakolliset turistinähtävyydetkin katsottiin, mutta muuten koetimme välttää ruuhkaisempia paikkoja. Etsiydyimme kauaksi tavanomaisilta reiteiltä. Kaupunkimatkat viehättivät. Museoita, teatteria, nautittavia ruokahetkiä, tutustumista paikalliseen kulttuuriin. Vanhemmiltani sain kai tämän matkustusrakkauden, koska olin mukana pienestä pitäen. Nyt matkustamisemme ovat taakse jäänyttä elämää, joita hymyssä suin lämpimin tuntein muistelen.

Tänään pitäisi suoriutua muutamasta huushollihommasta. Kunhan tästä kerkiän.









26. maaliskuuta 2015

TYHJÄSTÄ EI NYHJÄISTÄVÄÄ

Ei pitäisi kun ei ole asiaa, mutta kun pitää. Tyhjästäkin blogiin nyhtäiseminen kuuluu aamurutiineihin kahvimukin kanssa. Puoliso puhdistettu ja ruokittu. Ikkunaa avatessani huomasin eiliset lumet ulkona. No, turhahan tätä on ihmetellä. Kyllä maaliskuu vielä Suomessa saa talvelta näyttää. Tosin saimme nauttia jo keväästäkin ja roimasta määrästä plusasteita.

Taas on maailmalla spekuloitavaa, kun lentokoneen putoamisesta Alpeilla tuli mysteeri. Lentäjät tajuttomia? Tahallinen maahan syöksy? Terrorismia? Tekninen vika on kuulemma poissuljettu. Ystäväni tyttären tytär pitäisi tehdä lentomatka kotimaassa ja mummu on aivan sekopäinen huolesta. Minulle selitteli, että lähiomaisten pitäisi pysyä kokonaan vain kotona. Oikeastaan itsekästä. Ei ihmisiä voi kahlita ja napanuora pitää rohkeasti katkaista ajoissa. Auto-onnettomuuksia on suhteessa enemmän kuin lentokoneen putoamisia, mutta jälkimmäisessä menehtyy aina paljon ihmisiä yhtaikaa. Wrightin veljesten mielenkiinto alunalkaen olisi pitänyt suuntautua maan päällisiin keksintöihin. Toisaalta taas joku muu olisi kiinnostunut ennemmin tai myöhemmin ihmisen pääsystä yläilmoihin moottorin avulla ja huudahtanut "heureka".

Minä en enää hyvin illalla nukahda. Inhottaa semmoinen odottaminen, lampaiden laskeskelu, pyöriminen vuoteessa. Nousen ylös, syön keksin, juon vettä, istun tietokoneen ääressä, katselen televisiota, kuuntelen äänikirjaa. Lopulta yhden, kahden maissa annan periksi ja otan puolikkaan nukahtamispillerin. Se ei ole hyvä idea. Opin pilleriin ja luonnollinen nukahtaminen jää. Ennen nukahdin nopeasti ja nukuin hyvin yöni ( ellei tule puolison hoitamista), aamut olivat pirteitä ja hyväntuulisia. Nyt olen hitaampi, mutta en pahantuulinen. Suoriudun kiitettävästi aamupuuhista ja kun olen tiputellut itselleni kahvia ja pääsen sitä juomaan, on olo jo parempi. Mutta blogiaihetta en keksi. Tässä taas tyhjän panttina.







25. maaliskuuta 2015

KESKIVIIKKOKUULUMISET

Lumisadetta. Vein kiireesti jo heti aamulla roskat, että pääsen kahlaamasta, jos vaikka yltyisi. Ennen voi ponkaista ilmaan kuin ilmaan, nyt pitää organisoida. Ilmasta puheenollen, Golfvirta hidastunut siihen malliin, että aikanaan, jos jatkuu, kävellään tundralla Suomessa.  Että näin, jos huonosti lykästää. Eivät taida niin ollen palmut meilläpäin huojahdella, kuten ajateltiin ilmaston lämpenemisestä.

Tilasin vaipat puolisolle ja tänään soitin omakustanteisen lisätilauksen. Kunta alkoi jo vuosia sitten säästää ja asiakkaiden kontolle jäi yhtä sun toista hoitotarviketta. Joitakin haavasidoksia ja perusvoiteita yms saa apteekeista, mutta esimerkiksi kertakäyttöisiä suojalakanoita vain erityisistä hoitotarvikeliikkeistä, joita Helsingissä on muutamia. Yritän omakustanteiset ostokset ympätä näihin joka kolmas kuukausi tuleviin vaippatilauksiin ja saan ne samalla postimaksulla Varsinais-Suomesta kotiin tuotuna.

Eilen sain pikavisiitille illan suussa vieraan. Juttelimme kansanedustaja Mauri Pekkarisen mahdollisista kytköksistä tuulivoimaloihin. Vieraani on kiinnostunut energiatuotannosta. Kytkökset tulivat esille, kun Brysselin entinen parlamentaarikko ja nyt eduskuntaan pyrkivä Eija-Riitta Korhola alkoi asiaa kaivella. Pekkarinen kiistää jyrkästi nepotismin, joka olisi koskenut vävyn olemista hallituksen neuvonantajana tuulivoimakysymyksissä Pekkarisen ministerikaudella. Jaa, jaa. Yks sun toinen jää kiinni silloin tällöin näistä sukulaisten tavalla tai toisella suosimisista. Ja onhan auttaminen tietysti inhimillistä, mutta toki moraalitonta ja kovasti, kovasti väärin.

Odottelen Herkun tuomisia, joilla pärjäämme jälleen viikon.






24. maaliskuuta 2015

NOSTURILLA PESULLE

Eilen pesupäivä puolisolla ja varauduin olemaan närkästynyt. Tuli kaksi pesijärouvaa, jotka heti tultuaan ilmoittivat käyttävänsä nosturia puolison siirrossa vuoteesta suihkutuoliin. Ensimmäinen kerta heidän osoittaessaan kiinnostusta nosturia kohtaan, joka meillä ollut jo kauan.

Ihmettelin miten nyt on aikaa, kun on ollut jopa niin kiire, että ei ole ehditty rasvata puolison jalkoja, ja nosturin kanssa aikaa kuluu. Sanoin vielä, että koko Suomen kansakin tietää televisio-ohjelman perusteella kuinka kodinhoitajilla on aina kiire. Naiset eivät vastanneet. Nosturi haettiin ja siinä vaiheessa kysyinkin osaamista. Kuulemma osaavat käyttää. Ei se ihan oikein alussa mennyt, mutta neuvoin. Lopulta puoliso killui valjaissa ja kone totteli kuuliaisesti ja siirsi miehen suihkutuoliin. Jalatkin rasvattiin lopuksi puolison jo tultua takaisin vuoteeseen. Missä on nosturi, sitä on käytettävä, sanoi toinen pesijä. Käsky on kuulemma käynyt.

Olikohan  tv-ohjelmalla osuutta asiaan, kun nyt onkin sitten aikaa olla paljon kauemmin asiakkaan luona?  Kumpikaan rouva ei puhunut sanaakaan kiireestä koko aikana. Ja kaikkihan meni hyvin, josta kiittelinkin ja pyysin jopa anteeksi epäluuloisuuttani alussa nosturin käytön suhteen.

Ehdin hyvin vaihtaa pesun aikana puolison vuodevaatteet, kun ei tarvinnut hosua. Aikaahan menee nyt reilusti enemmän kuin ennen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

23. maaliskuuta 2015

IHMINEN ON LAUMAELÄIN

Miksi ihmeessä  ihmiset muodostavat jonon taakseni tunkeutuessani rollaattorini kanssa ovesta joko sisään tai ulos?  Tämä tapahtuu siellä, missä paljon ovissa kuljetaan, esimerkiksi tavaratalossa. Ovia on neljä vierekkäin ja takanani tulijat tahtovat juuri samasta ovesta kuin minä vaivainen ja hidas. Käännyn ja lasken kahdeksankin ihmisen odottavan, vaikka vieressä olisi vapaita ovimahdollisuuksia kolmin kappalein. Saatan sanoa "pääsette kaikki nopeammin viereisistä ovista". Jono hajaantuu muihin oviin, mutta huomaan, että kommentistani ei pidetä.

Olemmeko me noin laumauskollisia, ettei yksilöllistä ajatusta liikene edes ovissa kulkemisiin? Emme tahdo erottua. Minä tahdon. Silloin kun vielä olin nopsempi liikkeissäni ja ilman apuvälinettä, kuljin aivan varmasti siitä ovesta, joka oli vapaana. Nyt tarjoan tätä mahdollisuutta  muille, joiden käyttäytyminen on sidoksissa muiden käyttäytymiseen.  Olen tehnyt oikein ovikokeenkin. Menin erään oven luo ja perääni tietysti muodostui muutaman ihmisen jono. Siirryin saman tien toisen oven eteen ja jono siirtyi perässäni. Hupaisaa. En tiedä, kuinka kauan tätä olisi jatkunut, jos en olisi perässätulijoita armahtanut ja livahdimme kaikki lopulta samasta ovesta sisälle. Erästä toisenlaista koetta harrastin nuorempana kavereitten kanssa kaupungilla. Jäimme katselemaan jonnekin ylös. Ei kulunut aikaakaan, kun ohikulkijat alkoivat myös tähyillä tyhjää taivasta. Uteliaisuuttako?  Vai teenkö vain  niin kuin toisetkin? 

Jos jokin ryhmä ihmisiä väittää mustaa valkoiseksi, olenko samaa mieltä kuin enemmistö? Vai  uskallanko olla eri mieltä? Uskon näkemykseeni ja vaistooni tässä kuin monessa muussakin asiassa. Menee sitten syteen taikka saveen.

21. maaliskuuta 2015

PIITTAAMATTOMUUS TAAS HUIPUSSAAN

Tajuton tyttö oli saanut maata kadulla  tunnin Lahti-nimisessä kaupungissa, ennen kuin joku oli soittanut ambulanssin. Näin meillä Suomessa. Hävettää taas. En ymmärrä tätä hemmetinmoista välinpitämättömyyttä, joka on tänne pesiytynyt. Olen monesti käynyt tarkistamassa tilanteen, kun joku on maannut kadulla ja soittanut apua, vaikka kuinka kuvittelen siinä humalaisen makaavan. Hänkin voi saada sairaskohtauksen tai paleltua pakkasella. Toivon, etten itse milloinkaan pökerry julkisella paikalla. Tuskin apua tulisin saamaan ohikulkijoilta.

Krimin miehityksen vuosijuhlassa Moskovassa huudettiin Suomea liitettäväksi Venäjään Puolan kanssa. Nyt toppuutellaan, että olivat humalassa nämä huutelijat. Mutta tämmöiset viinassa uivat kommentit ovat kuitenkin epäasiallisia ja pelottavia, epäkohteliaita. Monet suomalaiset suhtautuvat vakavuudella tämän kaltaisiin ilmaisuihin. Sodan kokeneita on vielä olemassa, arpia on.

Auringonpimennystä en nähnyt muulla lailla kuin että tuli niin hämärää, että piti sytyttää valoja. Kerran olen ollut tässä tilanteessa ulkona ja tuntui aika karmaisevalta, kun maailmasta tuli hiljainen ja kaikki peittyi pelottavaan puolipimeyteen. Näytelmänä komea ja monelle ainutlaatuinen kokemus. Pieneksi ja avuttomaksi tuntee ihminen itsensä, niin kuin yleensäkin Luonnon puhuessa isännän äänellä. Ukkosen jyly, salamointi, veden äkillinen nousu, tuuli, joka vie melkein mennessään, tulivuorten purkaukset, maan tärinät, järistykset, rankkasateet, heinäsirkat jossain...

Eilen oli rauhallinen luppopäivä kuin myös tänään vaikuttaa olevan. No, tavanomaisista tehtävistä en tokikaan pääse eroon, mutta toisaalta on ihan mukavaa, että on tekemistä. Tosin italialainen ystäväni patistaa minua eläkkeelle omaishoitajuudesta. En ole vielä valmis enkä halukaskaan. Puolisolla parempi olla kotona minun kanssani ja kun vielä olen kynnelle kykeneväinen.



20. maaliskuuta 2015

HYLÄTTY

Niinhän siinä kävi, että "hakemuksenne hylätään, koska teitä ei voida pitää vammaispalveluasetuksen 5 § 1 mom. tarkoittamana vaikeavammaisena henkilönä". No, näinhän minä olin sen tuumannut. Tiesin myös vammaiskuljetuksen piiriin pääsemisen olevan kiven takana, kriteerien kiristyneen. Byrokratia harmittaa eli se, että olen liian suurituloinen siihen nk. kaupunkikyytiin, jonka saa huomattavasti helpommin perustein.

Italiasta tuli kirje ja oli prikulleen edellisen kaltainen. Yleensä tällä henkilöllä on ollut hyvä muisti, mutta nyt meni pieleen. Paavi sai tässäkin preivissä kuulla kunniansa, maahanmuuttajia suosivat poliitikot ja lopuksi vielä sai ilmasto tuta kirjoittajan kiukun. Napolin seudulla hirmumyrskyjä, mutta nyt mimosat ja magnoliat jo kukkivat. No, me täällä Pohjolassa pröystäilemme pajunkissoilla ja maasta puskevilla kevätkukilla.

Olin stadissa eilen. Apteekkia ja Herkkua. Olisin ostanut uuden tuulettimen, mutta Stockmannilla ei ollut enää kuin semmoinen ultramoderni, jossa ei ollut siipiä, vaan tuuli tulee tyhjästä ympyrästä (?). Hintavakin oli eli olisi pitänyt lyödä tiskiin monta satasta. Osastohan vetelee viimeisiään ja tila vuokrattu toiselle kodinkoneyritykselle. Mene Giganttiin, neuvoi hämmästyttävän avulias myyjä. Ja minä menen - joskus. Kun minut nyt kerran pantiin Sosiaali- ja terveysvirastossa melkein terveen kirjoihin, niin helpostihan minä sinne rollaattorin avustamana kompuroin.

Ilmoitukset äänioikeudesta eduskuntavaaleissa tulivat. Emme aio käyttää. Kotiinkin varmaan tulisi joku vaalivirkailija äänet hakemaan puolison takia, mutta ei. Olen vähän tyytymätön asioiden hoitoon, enkä edes tiedä, ketä äänestäisin. Rullaa maa muutenkin. Kaikki lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista vaalien alla, mutta moni asia sitten unohtuu, kun on lupausten täyttämisten aika. Seurailen vaalikeskusteluja, enkä tule hullua hurskaammaksi.Olkoon!

Tänään saa  olla vaikka kuin Ellun kana. Kukaan ei tule, enkä minä mene roskista pitemmälle. Ruokakin vain lämmittämistä vaille. Imuroiminen ei edes mielessä käy, niin että tästä  kehkeytyy mukava päivä, vaikka pakolliset on tehtävä ja ne taas liittyvät kaikki tyyni puolisoon. Saattavat työllistääkin, jos huono onni käy.














18. maaliskuuta 2015

TAAS VAUHDISSA

Kuulinpa aivan uusia asioita, jotka kuuluvat kotiapujen toimenkuvaan. Ei olekaan pelkkää pesua, vaan jopa jonkinasteinen kuntouttaminen kuuluu asiaan pesupaikalle siirtyessä. Nonnih!  Meille tuli fysioterapeutti siksi, että tarvitsisimme kotiapujen mukaan nosturin. On ollut jo kauan, mutta yksikään kotiapu ei ole kysynyt. En liioin tule antamaan heidän käyttää puolison kohdalla nosturia. Eivät osaa, tästä olen varma. Jo yksinkertaisemmatkin toimet kuuluvat kategoriaan "ei me osata". Vuosien ajan olen kuullut tämän pienen lauseen monenmonituista kertaa.

Fysioterapeutti ei tiennyt kotiapujen koulutuksesta mitään, mutta olimme molemmat sitä mieltä, että vaipan laittaminen  sekä mahdollisen nosturin käyttö vuodepotilaalle olisi koulutuksen tärkeimpiä asioita. Koulutus tuntuu olevan vajavaista kaikin puolin. Myös asennoituminen työhön on pahasti vialla. Syytetään henkilökunnan vähyyttä ja kiirettä. Niiden taakse on hyvä piiloutua. Tämän koko Suomen kansa sai todeta, kun mediassa on kerrottu totuus kotiaputyöstä. Eivätkä kunnat korvaansa loksauta! Ollaan tyytyväisiä ja suorastaan valehdellaan asioitten olevan kunnossa.

Sain purkautua sydämeni kyllyydestä ja fysioterapeutti kuunteli tarkkaavaisesti kirjoittaen jopa muistiin joitakin sanomisiani. Ehdotin, että hän ottaa puheeksi uudelleen kouluttamisen kotiavuille ja siihen kuuluisi kaikki tekniikat vuodepotilaan siirron aikana esimerkiksi suihku- tai pyörätuoliin. Myös ilman nosturia, sillä se on todellakin tekniikkalaji, jossa ei voimia tarvita.

Olen seurannut omaishoitajan ominaisuudessa kaupungin touhuja yli yhdentoista vuoden ajan. Aina vaan omituisemmaksi on mennyt, supistetaan, vähennetään, poistetaan, ammattitaitoista väkeä ei palkata, pyritään pääsemään halvemmalla ja huonommalla työvoimalla. Asenteisiin ei puututa, työmoraalin on annettu mennä menojaan. Kuitenkin kotiapujen käynnit maksavat, jokikinen. Mistä me maksamme?

17. maaliskuuta 2015

TIISTAIPOHDINTAA

Puoliso ruokittu, lääkkeet annettu, päivä voi alkaa. Herkku tulee ja tuo ruuat ja ylihuomenna on tuuraajapäivä. Huomenna fysioterapeutti, jolle minulla onkin oikeaa asiaa. Yritettiin muuten toistakin fysioterapeuttia ja silloin jo aloin ihmetellä, miksi nyt yks ja kaks fysioterapeutteja? Ennen ovat tulleet puolison kotiuduttua sairaalasta ja nyt ihan muuten vaan. Eikä voi liioin puhua "vuosittaisesta käynnistä", koska meillä ei moista ole ollut. Kuuluuko tämä nyt puheenaiheena käytävään keskusteluun Kotiavun toimista? Joka tuutista tulee asiaa kunnallisesta kotiavusta ja todetaan olevan parantamisen varaa. Luin jostain myös, että ammattitaitoisia on vähän, jonka olen jo aikoja sitten itsekin saanut heidän käynneillään huomata. Samoin on alettu huolestua, miksi puoliso ei ole intervallihoidossa säännöllisesti? Miksi pitäisi olla, kun tiedän ihan itse, koska olen loman tarpeessa? Minua hirvittää jo pelkkä ajatuskin, että pitää olla väsynyt määrätyin välein. Toistaiseksi pystyn pitämään huolta meidän molempien elämästä.

No, ja sitten voimme huokaista helpotuksesta maailmassa: herra Putin on palannut. Edelleen ihmetellään, missä hän oli puolitoista viikkoa. Pantiin oikein kaksi kuvaa näytille, ennen ja jälkeen. Siinähän ihmetellään.

Varakkaat ihmiset alkavat muuttaa Suomesta pois kammottavan suurten perintöverojen takia. Viimeisimpänä puheenaiheena on  herra Karl Fazerin haikailut muille maille. Aiemmin on jo muutama potkinut Suomen pölyt jaloistaan ja vienyt kirjansa muualle. Ei tämä kai sitten niin hyvä maa olekaan. No, saahan odottava perhe äitiyspaketin, jossa on kaikenlaista tarpeellista vauvalle. Eikä pidä unohtaa, että osa omaishoitajista saa työstään palkkion. Vaikka se ei tokikaan tule aivan tyhjästä. Kyllä tämä on totista hommaa seitsemän päivää viikossa 24 tuntia vuorokaudessa. Ja onhan siinä kunnilla oma lehmä ojassa, että hoidokki ei ole kalliisti laitoksessa . Me pidämme tässä maassa huolta maahanmuuttajista, jopa paperittomista antamalla heille sairaanhoitoa. Toisaalta ruoka on meille kaikille kallista ja valtion säästöhommat pakkaavat päälle haitaten elämää. Työttömyyttä maassa. Hallitus ei ole hoitanut hyvin tehtäviään, eikä kai mikään vuosienkaan aikana aivan jetsulleen kaikkien mieleen. Kunnalliset terveyskeskukset ovat  menettäneet asiakkaita yksityispuolelle liian pitkien odotusaikojen takia  lääkäreille. Ulkomaiset firmat ostavat meiltä suomalaisia, viimeisin ostos Anttilan meno Saksaan. Suomalaiset puolestaan ovat investoineet Aasiaan. Tavallinen kansa ei ole enää selvillä, mikä liikelaitos on visusti suomalainen ja Suomessa. Se on sitä globalisoitumista. Näin se vaan menee kaikkinensa, eikä vastaan pyristelyt auta. Niin se on. Mutta noin yleisesti meillä on aika hyvin ja ehkä paremmin kuin monessa muussa maassa, jos sitten huonomminkin.






16. maaliskuuta 2015

MINUN HELSINKIÄNI EI ENÄÄ OLE

Lueskelin  aamukahvin aikaan ja hoitotäyteisen yön jälkeen Kari Rydmanin vanhempia blogikirjoituksia. Luen toki uudempiakin, mutta nyt tämän aamuinen oikeastaan sai alkunsa siitä, kun Kaisa Kyläkoski omassa blogissaan kertoo eduskunnan istuneen, mikä onkin totta, Helsingin Heimolan talossa vuosina 1911-1930 ja sitä ennen VPK:n talossa 1907-1910. Jälkimmäinen oli osoitteessa Keskuskatu 7 ja Heimolan talo sijaitsi silloisessa Hallituskatu 15:ssa.

Kari Rydman kirjoittaa 5.6.2010 jo tuolloin kadonneesta Helsingistä, joka oli pitkälti tuttua Rydmanille. Kummatkin eduskunnan istuntopaikkatalot ovat puretut ja tästä muutoksesta ja muista tuhoista Rydman kirjoittaa. Olen itsekin vaatimattomasti omassa blogissani palannut aikaan menneeseen ja siihen Helsinkiin niin ikään, josta Kari Rydman Kaipaus Helsinkiin- jota ei enää ole-tekstissä kertoo. Tunnen samoin ja minäkin kaipaan, sillä iso osa sittemmin puretuista rakennuksista olivat minulle myös jokapäiväistä elämää kulkiessani kaupungin kaduilla. Heimolan talossa (valmistunut 1910) oli elokuvateatteri Aloha (1946-1969), jossa ahkerasti kävin. Talo oli tuttu myös vanhemmilleni vuosien ajan monista yhteyksistä aina raittiusseuran tilaisuuksista lähtien.

Suuntaus arkkitehtuurissa näiden ja monien muiden kauniiden arvotalojen purkamisten jälkeen muuttui yksinkertaisemmaksi ja kolkommaksi. Lasia ja betonia, suoraviivaisuutta, ilman inhimillisyyden tuntua ja lämpöä. Nuoret, usein Helsinkiin vastikään muuttaneet, arkkitehdit saivat sydämensä kyllyydestä mellastaa tuntematta kaupungin historiaa ja sen menneisyyttä. Kokeiltiin kaikenlaista piittaamatta naapurirakennusten tyylistä. Ulkomailla näkee myös hyvinkin vanhan talon viereen pykättynä modernia, mutta minun silmiini se koskee. En paheksu uutta ja nykyaikaa, mutta paikkansa kullakin tai sitten hiukan vanhaan rakennustyyliin viittaavaa naapuritalojen mukaan.

En usko vanhan talon hajottamisen ja uuden rakentamisen tulevan halvemmaksi kuin entisöitäisiin vanha ja se modernisoitaisiin sisältä tämän ajan tarpeisiin. Monissa maissa pidetään kynsin ja hampain kiinni vanhasta tai sitten uutta rakennetaan vanhaan tyyliin, jos ympäristö niin vaatii. Meillä 1960- ja 1970-luvut olivat hajottamisen aikaa. Puskutraktorit tekivät työtään joka puolella pannen maan tasalle huikean kauniita rakennuksia, jotka olivat aikaa uhmanneet vuosikymmenten ajan.

Näitä kaupunkinäkymiä paljasjalkainen stadilainen Kari Rydman kaipaa ja niin teen minäkin, samoin täällä syntynyt ja kasvanut kuten vanhempani ja isovanhempanikin.



15. maaliskuuta 2015

ON SE NIIN KEVÄTTÄ

Kevät työntyy väkisin ikkunoista sisälle. On niin heleää että. Katselin jo tänään, että jos joskus ihan lähiaikoina ryhtyisin panemaan parveketta kesäisempään kuntoon. Tarkoittaa imuroimista ja vähän dekoraatiota. Luvattiin nyt alkavalla viikolla viilenevää, räntäsadetta ynnä muuta sellaista. Jätän myöhemmäksi partsin.

Olen kasvanut James Bondin ohi. Katselin eilen Tohtori No´n (1962)  ja olin pettynyt. Sehän oli suorastaan lapsellinen leffa. Ei edes kulttielokuvana kiinnostanut. Sitä paitsi Sean Connery oli niin laiha ja nuori, poikanen vallan. Häntä on nähty miehekkäämpänä ja aikuisempana myöhemmissä elokuvissa. Olen pitänyt varsinkin elokuvasta Finding Forrester (Elämän edessä, 2000), joka on Conneryn viimeistä edellinen elokuva. En osaa sanoa, kiinnostaako Bond-elokuvat nykyajan toimintaa ja seikkailua hakevia ihmisiä. Vanhempi väki saattaa pitää niitä juuri nostalgisina 1960-luvun tuotteina, muistoja tuovina ajasta, jolloin oltiin kauniita ja sliipattuja vaikka juuri tappelunnujakasta selvinneinä. Connery teki professorin roolin 1989 Indiana Jones and the Last Crusade-elokuvassa Harrison Fordin kanssa. Ja Ford tekee jokaisessa Jones-leffassa saman "hattutempun" eli pitää lierihattunsa päässä, vaikka mikä olisi ja meno minkämoista. Se ei lennä, putoa, katoa minnekään. Tämän tempun takia kökötän sohvannurkassa ja leffat katselen.

Huomenna taas pesijät! Ensi viikolla tulee myös aivan yllättäen fysioterapeutti. Olisi kuulemma tuonut meille nosturin. Mutta kun meillä on jo yksi. Ollut jo kauan. Syy fyssarin tuloon selvinnee. Ehkä hän haluaa nosturin nähdä. Tai sitten koko juttu kuuluu taas kunnan touhuihin, jolla ei ole päätä eikä häntää. Odotan suurella kiinnostuksella.

14. maaliskuuta 2015

OLEN ANONUT


Olin päättänyt jo aikoja sitten hakea kunnalta taksikyytiä, jolla pääsisin kahdella ja puolella eurolla asioimaan,  kun tässä ei raihnaisuus enää kuitenkaan hellitä ja jos muuttaa suuntaa, niin pahempaan päin.  Aloitin anomisen ensin sosiaalitoimistosta, kuten asiaan kuuluu. Jo puhelimessa kuulin tutulta toimihenkilöltä, että en tule kuulumaan kategoriaan, koska tuloni ylittävät rajan. Lisäksi saan vielä omaishoitopalkkiota. Virkailija ehdotti uutta anomista saadakseni vaikeavammaiskuljetusluvan. Siihen taas ei riittänyt aikaisemmin lähettämäni ortopedikirurgin lausunto, vaan vaadittiin toisenkin lääkärin mielipide.

Omalääkäriä ei minulla ole, kun jo vuosia sitten suivaannuin terveyskeskuksen toimiin ja kun olen ollut muuten terve paitsi mitä tarvetta on ollut viime aikoina erikoislääkäreille. No, kävinhän minä puolison kanssa Mehiläisessä hänen tarvitessaan lääkäriä. Sitten kun puolisosta tuli vuodeihminen, kirjoitin lääkärille ja kiitin vuosista, joiden aikana hän puolisoa oli hoitanut. Luulin, etten häntä enää tapaa.

Nyt sitten kun oli tarpeellista saada toinenkin mielipide lääkäriltä, varasin häneltä ajan ja menin. Vein mukanani ortopedin lausunnon. Kysyin myös, että jäähyväiskirjeestäni huolimatta ryhtyisikö omalääkärikseni, kuten oli ollut puolisollakin. Lupasi ryhtyä ja kirjoitti  tarvittavan lausunnon, jonka minulle postitti ja jonka puolestani postitin eteenpäin.

Meille tuli sitten toimihenkilö tarkistamaan tarpeen mahdollisuutta. Istuttiin olohuoneessa ja hän kyseli, katseli ja arvioi. Vaikeavammaiskuljetukseen ei kuulu ihmisen tavalliset raihnaisuudet, kuten nivelrikko, ishias, yleiset rapistumiset, kulumat sun muut iän tuomat vaivat, vaan pitää olla jotain erikoisempaa. Olen kuulemma sillä erikoisuuden rajalla eli asia on vähän nippanappa. Päätös tulee aikanaan. Arvaan sen olevan kielteinen, kun pystyn rollaattorin avulla köpittelemään, niin pystyn vastaisuudessakin. Kun näin ajattelen, en tule pettymään.






13. maaliskuuta 2015

ON SAATAVA UUSI SANA

Kehitysvammainen-sana on nyt tapetilla, onko loukkaava? Poikayhtye, joka lähtee kisaamaan Eurovisio-laulukilpailuihin Wieniin edustaen ihmisryhmää, ei ole aivan tavanomainen eli ovat kehitysvammaisia. Tästä lähti keskustelu kehitysvammainen-sanan käytön oikeudellisuudesta.

Kielitoimisto joskus 1960-luvulla ehdotti "kehitysvammaisen" tilalle "kehityshäiriöistä". Ei oikein kelvannut. Minun lapsuudessani puhuttiin reilusti vajaamielisistä, mielisairaista, vähämielisistä, tylsämielisistä tai jopa hulluista. No, nämä ovat huonompia sanoja totta kai kuin kehitysvammainen-sana, eivätkä tokikaan ilmaise asiaa oikein. Joku ihmettelee, miksi rajata ihminen johonkin kategoriaan? Mehän luokittelemme koko ajan. Ihminen, joka on seksuaalisesti poikkeava, vähemmistöön kuuluva, se mainitaan. Me sanomme tarkentaaksemme asiaa "tummaihoinen" tai "ulkomaalaistaustainen". Täsmennyksenä kuulemme "vanha" tai "nuori". Mainitsemme pyörätuolia käyttävän, liikuntarajoitteisen, invalidin (?), näkövammaisen tai sokean jne. Emme silti kiistä, emmekö kaikki olisi ihmisiä ja meillä on nimi. Täsmentäminen on nimenomaan tarkentamista, joka nopeuttaa tunnistamista, jos on iso joukko, jonka yhdestä henkilöstä puhutaan. Sanomme myös "se on tuo farkkuhousuinen", jos muilla ei tätä vaatekappaletta ole.

No, livahdin hiukan kauaksi tästä kehitysvammais-sanan käytöstä, onko oikein vai väärin, loukkaava? Tämänkin kohdalla on, miten se sanotaan ja missä yhteydessä. Kaiken sanomisen saa loukkaavaksi, jos haluaa. Kielitoimistolla on nyt puuhaa miettiä uutta sanaa,  joka kelpaisi kaikille ja tulisi yleiseen käyttöön. Eikä "keharikaan" ole hyvä. Ei minustakaan.

Siirryn omakohtaiseen "liikuntarajoitteisuuteeni", jota sanaa voi kohdallani käyttää, koska köpittelen rollaattorin kanssa ja senkin virallinen nimi on "kävelyteline". "Teline" on kuitenkin laajempi käsite pitäen sisällään muitakin kulkemisen apuvälineitä kuin pyörillä olevat. Yhtäkaikki minä olen liikuntarajoitteinen, lonkkavammainen, vaivainen. Minut tunnistaa, kun tarkentaa, jos täsmentämisen tarvetta on.



12. maaliskuuta 2015

KORVALÄÄKÄRIKOKEMUS

Jee,jee, minulla on kaksi korvaa ja kummallakin kuulee! Terveisiä korvalääkäristä. Ei vahaa, mutta taaempana korvakäytävässä rumpukalvon takana kehittynyttä nestettä, joka poistettiin. Pienen pieni "leikkaus", kun tehtiin reikä puudutuksessa. Kuukauden päästä näyttämään, sanoi tohtori.

En ole koskaan korvalääkärissä ollut aikaisemmin, siis kokemus sekin. Muutama asiakas odottamassa vuoroaan. Minä olen usein etuajassa. Tosin tohtori oli nyt puolisen tuntia aikataulustaan myöhässä. Vieressäni istui herrahenkilö, joka vilkuili kelloaan koko ajan. Hänellä oli sadetakki päällä. Ulkona paistoi heleästi aurinko. Kaksi naista kutsuttiin sisään ja sitten oli herrahenkilön vuoro. Hän katsoi kelloaan. Saikohan tohtori torut? Minusta on aina hauskaa seurata ihmisiä ja ehkä se onkin alitajunnallinen syy, kun menen hyvissä ajoin. Herrahenkilö tuli ulos ja hetken kuluttua minut pyydettiin vastaanotolle. Lääkäri osoittautui mitä miellyttävämmäksi, kuten siinä talossa se yleislääkärikin, jonka vastaanotolla olen puolison kanssa käynyt vuosien ajan. Lääkäri kätteli ja hänellä oli lämmin puristus. Pidin siitä. Keskustelimme pulmastani ja tutkimus aloitettiin. Siinä vaiheessa olin vielä huolestunut ja mietin kuulolaitteen kokoa. Selvisin pelkällä toimenpiteellä ja tohtori kysyi: kuuletteko nyt?  Olin ihastunut vastatessani: kyllä kuulen. Aurinko paistoi ulkona entistä kirkkaammin.

Tuli kortti Stellenboschista. Jaa, että missäkö semmoinen on? Etelä-Afrikassahan tuo. Maailmanmatkaajaystäväni ovat matkailleet sinne ja panivat lähettäen kortin. Kuukauden taas ovat Kapkaupunki ja monet muut paikat mukaan lukien. Kelpais muuten mullekin.

C soitti illalla myöhään. Kerroin korvakokemukseni, joka alkoi olla aika vaatimatonta laatua hänen ketterästi siirtyessä kertomaan omista vaivoistaan aina teini-iästä lähtien. Loppukaneettina hänellä oli: "kyllä minua on koeteltu". Mutta en silti surrut, että minulla ei ollut/ole sen suurempia sairaskertomuksia kerrottavana. Enkä viitsinyt muistuttaa, että ei elämäni nyt pelkkää ruusuilla tanssimista ole ollut ja ole, mutta olin vaiti ja haukottelin salaa.



10. maaliskuuta 2015

MOT

Nonnih, eilen  ykköseltä MOT ja Kotiavun toimia. Nyt Vantaalla. Mitäpä siihen lisäämään. Kiirettä on, rahaa ja henkilökuntaa vähän, lyhyitä hosumisia asiakkaitten kotona, jätetään tekemättä, kirjataan kuitenkin tehdyksi jne jne. Minulla myös hampaankolossa yhtä sun toista. Tulee vuosien mittaan nähdyksi ja koetuksi ja meillä sentään niin, että puoliso ei asu kotona yksin, joka joskus nousee mieleeni suurena kauhukuvana, että mitä silloin tapahtuisi. Käykö niin kuten tälle vantaalaiselle miehelle, 88v, että jätetään kotiin hoidotta neljäksi päiväksi, ilman ruokaa ja juomaa, hygieniaa? Informaatiokatkos, kuten sitä nykyisin fiinisti sanotaan. Kuinka monta iäkästä, huonokuntoista, muistisairasta, yksin asuvaa ihmistä, joka ei kykene pitämään itsestään huolta, pitää kuolla, ennen kuin lopetetaan tämä idioottimainen säästäminen ihmishenkien uhalla? Kunnallinen Kotiapu  tarvitsee täysremontin!

Eilen pesijät Kotiavusta ja tämä  tarkoittaa huonoa tuulta, kuten niin usein. Peseminen on yhtä tyhjän kanssa. Sen huomaa, kun puoliso pannaan takaisin vuoteeseen. Suojalakana likaantuu, vaikka mies on juuri puhdistettu. Mitä tuollainen työnteko on? Vaipan laittaminen on sitten oma ohjelmanumeronsa, etten sanoisi farssi, ja sanonkin. Nyt sitä yritettiin panna paikoilleen puolison istuessa suihkutuolissa. Mitähän varten? En kehdannut kysyä. Eikä se onnistunut ja minä laitoin sen vuoteessa, kuten olen ennenkin heidän aikanaan joutunut tekemään. Mutta he eivät vaan opi.

Olin niin harmissani, että lounaalla avasin pikkolosampanjapullon ja join koko pullollisen. Istuin keittiön pöydän ääressä ja katselin tuulessa heiluvia koivun oksia ja paria harakkaa, jotka ilmiselvästi ovat toisiinsa rakastuneita. Niillä on vuosikausia ollut naapuripihan puussa pesä, johon lisätty rakennustarvikkeita ja nyt se on jättisuuri. Sitä vaalitaan talvellakin, käydään sisällä ja tullaan ulos. Ja varjelkoon, jos joku muu lintu sitä lähestyy, käyvät harakat kimppuun parimuodostelmassa tehokkaasti ja pelotta karkottaen hyvin nopeasti häirikön.

Tänään tuuraaja ja minä asioille. Niitä aina kertyy.















9. maaliskuuta 2015

SAIN HUOMIOTA

Eilinen kirjoitukseni naistenpäivänä sai jotkut, ilmeisesti miespuoliset, lukijat takajaloilleen ja oikein  kommentoimaan. Sananvalinnat olivat sen laatuisia, että poistin ne. Tämä on nyt kai sitä, mistä on viimeaikoina puhuttu, että nettimaailma tuntee sananvapauden kirjaimellisesti. Turun yliopiston taloussosiologian laitoksen tutkija Matti Näsi on ilmiötä tutkinut ja sanoo vihapuheen vain lisääntyvän niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa. Eri mieltä saa olla, totta kai, mutta asiallisesti. Valitettavasti anonyymikommentoijani eivät pystyneet ilmaisemaan muuta kuin, että kirjoitukseni oli feministinen ja pani  siistimmin sanottuna "ketuttamaan". Tietysti se oli feministinen ja toki myös tarkoituksella sekä nähtävästi myös provosoiva.

Näsi jaottelee vihapuheen kirjoittajat netissä eri ihmisryhmiin, syrjäytyneisiin, ilman ystäviä ja verkostoa oleviin, yhteiskunnan ulkopuolella oleviin. Näsi jatkaa, toki on tavallisiakin ihmisiä, jotka tuovat vihapuheella ajatuksensa julki, jonkunlaista vallan tavoittelua. Blogin pitäjistä monet ovat saaneet kokea vihapuhetta. Minulle nämä olivat ensimmäiset. Sehän vain kielii, että blogia luetaan. Asialliset kommentit ovat aina tervetulleita, ovat sitten puolesta tai vastaan. Asiattomat poistan.

Hämmästelin kirjoituksestani koitunutta mielenkiintoa. Asia naisen ja miehen eriarvoisuudesta ei ole uutta ja nämä mainitsemani  erot ovat olleet vuosien ajan näyttävästi esillä eri medioissa. Niistä onkin puhuttava, että asiat muuttuisivat ja korjaantuisivat. Naiselle samasta työstä samansuuruinen palkka kuin miehelle!

8. maaliskuuta 2015

KANSAINVÄLINEN NAISTENPÄIVÄ

Jo 1900-luvun alussa on vietetty Kansainvälistä naisten päivää, mutta vasta 1975 YK sen virallisti ja tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Hyvää naistenpäivää!

No, meitä naisia ei vieläkään 2000-luvulla kohdella miesten kanssa tasavertaisesti. Eurokin on miesten euroa pienempi. Työelämän johtotehtävissä usein mies ohittaa naisen jo työhaastattelussa. Saimme äänioikeuden vaaleissa miehiä myöhemmin. On maita, joissa naisten koulutusta ei pidetä tärkeänä. Nainen on ja elää kotia ja miestä varten, miestä palvellen, miehelle lapsia synnyttäen, miehen tarpeita tyydyttäen. Naisia raiskataan tänäkin päivänä, eikä rangaistus tekosesta ole kummoinenkaan. Vähätellään ja väitetään naisen yllyttäneen. Naiset tekevät vähempiarvoista työtä, jos työtä saavat. He ahertavat raskaissakin töissä joissakin maissa pelloilla, riisiviljelmillä, vettä kantamassa kilometrienkin päästä ja usein lapsi kiedottuna selkäänsä. Poikalapsen syntyminen on tervetulleempi asia kotiin jossain päin maailmaa kuin tyttölapsen.

Vielä joitakin vuosia sitten eteläisessä Euroopassa ei ollut soveliasta, jos mies työnsi oman lapsensa vaunuja julkisesti. Tämän kertoi minulle silloinen ystäväni, jonka aviomies oli edistyksellinen ja rohkea ja työnsi lastenvaunuja. Hän kesti katseet ja toisten miesten ihmetyksen. Ollessani vuosikymmeniä sitten Irlannissa, oli siellä pubeja, joissa oli naistenpuoli ja miestenpuoli. Naiset tilasivat pienestä luukusta omalle puolelleen juomansa. En tiennyt, ja menin "väärälle" puolelle. Kukaan ei sanonut mitään ja minulle tarjoiltiin, mutta tunsin selkänahassani tehneeni virheen.

Naisten on taisteltava oikeuksistaan, tasa-arvoisuudesta ja kunnioituksesta. Miksi ihmeessä? Nämä lankeavat miehelle itsestään kuin Manulle illallinen. Naisten on kaiken aikaa todistettava pätevyyttään työelämässä. Myös tänään Kansainvälisenä naistenpäivänä moni nainen täyttää työhakemustaan toivoen päihittävänsä jonkun samaan virkaan pyrkivän epäpätevämmän miehen.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Rummuttakaamme tasa-arvon puolesta tietyissä asioissa. Vaatikaamme lisää oikeuksia, arvostusta naisena olemiseen ja pitäkäämme kynsin ja hampain kiinni siitä, mitä olemme jo saavuttaneet. Kiitetään niitä pioneerinaisia, jotka Suomessakin ovat meille tietä näyttäneet työntymällä miesten maailmaan omilla avuillaan ja pätevyydellään. He sekoittivat pakkaa aikoinaan, mutta se on kannattanut.














7. maaliskuuta 2015

VÄSYNYT MUTTA ONNELLINEN

Eilen rehkin oikein olan takaa ja sehän kostautui raihnaisella ololla ja vuodekaipuulla. Sulatin pakastimen. Raahasin paketit rollaattorilla parvekkeelle termoskasseissa ja peittelin hyvin. Odotusta, että paksu jää sulaa, jota kehittynyt silkasta laiskuudestani ja välinpitämättömyydestäni. Tunteja odotin ja pelkäsin varotoimenpiteistä huolimatta ruokien sulamista. Jää pakastimessa alkoi vihdoinkin muuttua vedeksi. Jouduin kykkimään lattian rajassa sitä kuivaamassa ja siinä meni selkä ja lonkka. Mutta kun olin päättänyt... Että oli hankalaa! Lopultakin pakastin oli siinä kunnossa ja uudelleen viritettynä, että sain ruuat sinne takaisin. Tein kaiken jälkipuuhankin ja sen jälkeen menin pitkälleni ja olin mahdottoman tyytyväinen itseeni. Loppupäivä oli kivulias ja tämänhän tiesin jo etukäteen. Hommat oli tehtävä, myös ne tavanomaiset. Vähän sallin itselleni ääneen ähkimistä ja hiljaa noitumista. Helpotti. Mutta sitten kun olin iltapalan antanut puolisolle, vaihtanut vaipan yöksi, peitellyt ja tuulettanut, tiesin saavani olla tekemättä mitään, jos kaikki menee hyvin. Aamulla tiesin menneen. Oli hyvä nousta ylös  ja aloittaa uusi päivä.

HS kertoo miljonäärin olevan vihainen ylinopeudesta saamansa sakon suuruudesta. Pani tarinansa sakkolappuineen nettiin ja sai maailman huomion Suomen tavoista rangaista rikkaita. "Sota vaurautta vastaan". Sakkohan oli yli 54 000€. Tulojen mukaan, mutta kohtuutonta. Lehti kertoo myös lisääntyneestä väkivallasta kouluissa. Oppilaat suuttuvat ties mistä ja alkavat rusikoida opettajaansa. Ja taas muistan omia kouluaikojani, jolloin opettaja oli Jumalasta seuraava. Ikimaailmassa ei kukaan uskaltanut kohottaa etusormeaankaan opettajaa vastaan, puhumattakaan keskisormesta tai päälle käymisestä.

Helsingin joillekin jalkakäytäville ilmestynyt syviä pohjattomilta vaikuttavia reikiä huonon kunnossapidon, jos ollenkaan, takia. Tämä on nyt sitten sitä säästämistä, joka voi kostautua vaarallisella tavalla. Kuka korvaa, jos ihminen loukkaantuu? Kuoppia täytetään hiekalla, kun isommat kunnostustyöt ovat liian kalliita. Jossakin päin muuta maailmaa ilmestyy myös maahan outoja reikiä joiden alkuperää tai syytä ilmestymiseen ei aina kyetä selittämään. Alkaako maapallo rapautua? Onhan kokonaisia taloja hävinnyt maan sisään aivan yllättäen ilman mitään maanjäristystä.

Kevät on tullut. Vien roskat pikkukengissä!



6. maaliskuuta 2015

RASISMIAKO, JOS EI TYKKÄÄ?

Minulle sanottiin olevan rasismia, jos teilaan Pertti Kurikan nimipäivä-yhtyeen musiikin. Miten niin rasismia? Eikös tämä yhtye osallistunut kilpailuun, jossa nimenomaan on arvosteleminen sallittua?Lisäksi yhtye matkaa Wieniin osallistumaan Eurovision laulukilpailuun ja taas saa arvostella. Se että kaverit ovat kehitysvammaisia on toinen juttu. Voi tietysti olla sekin jonkunlainen kriteeri arvostelemisessa joillakin, mutta tuskin pääasia musiikkikilpailussa.

Tunnustan, etten ollut tämmöisestä bändistä ikinä kuullutkaan ja sitten kun pelmahtivat kuvaruudussa olohuoneeseen, ihmettelin, mitäs nämä kaverit ovat oikein. No, minä en tykkää punk-musiikista, en sitten yhtään, esittää sitä kuka vaan ja missä vaan, miten vaan ja koska vaan. Rasismin kanssa ei-tykkäämiselläni ei ole mitään tekemistä. No, onhan tuo aikamoinen temppu sinänsä tältä yhtyeeltä. Rikkoa rajoja, näyttää maailmalle, uskaltaa. Nostan hattuani. Toivottavasti pisteet annetaan rehellisesti musiikkia arvostellen, eikä mistään sympatiasta erikoisuutta ja kehitysvammaisuutta kohtaan.

Eilen kaupungilla. Aloitin asioimisen pankista. Kun tähän pankkiin mennään, on heti ulko-oven vieressä palvelutiski, josta minulle on aina tilattu taksi. Nytkin pyysin saatuani pankkiasiani toimitettua. Tytteli katsoi minua ja sanoi "mä en osaa tilata". Ei muuta. Syventyi tietokoneeseen, jota näpräili. "No, ettekö voi kysyä joltakulta", kysyin minä. "Mä viestitin jo, tullaan sitten kun ehditään", oli vastaus. Mitään ei tapahtunut. Hän oli edelleen tietokoneen kimpussa, minuun ei luonut katsettakaan. Odottelin. "Ettekö ole milloinkaan elämänne aikana tilannut taksia", kysyin lopulta. Ei vastausta. Kukaan ei tullut neitiä neuvomaan ja hän jatkoi tietokoneen kanssa. Aikaa kului, odoteltiin. Näin erään virkailijan ja menin pyytämään apua. Hän tuli. Puhelin oli tämän osaamattoman asiakaspalvelijan vieressä, otti kuulokkeen ja tilasi minulle taksin.

Kotona soitin asianomaiseen pankkiin ja kerroin tapahtuneen. Pahoiteltiin ja ihmeteltiin, luvattiin palata asiaan, joka minusta oli turhaa, eikä mitään olekaan kuulunut. Yleensä tässä pankissa olen saanut hyvää palvelua ja aina minulle on palvelutiskiltä taksi tilattu.

5. maaliskuuta 2015

KUIN BEETHOVEN

Nyt on niin, että varasin korvalääkäriltä ajan. En ole ikinä korvalääkärissä ollut, paitsi mukana, kun yleislääkäri puhdisti puolison korvan. Minä sain pitää kippoa korvan alapuolella, johon vaha tipahti. Puoliso alkoi kuulla. Nyt ei ole minulla vaha kysymyksessä, vaan jotain muuta. No, Beethoven oli kuuro ja ystäväni kertoi Pirkko Mannolalla olevan kuulolaitteen. Oli näyttänyt jossain televisio-ohjelmassa. Nämä kaksi muuta kuuroa pitäisi minua lohduttaa ja haihduttaa pienoinen pelko. On olemassa kuulotorvia, jota voi kanniskella mukana ja työntää korvaan tarvittaessa. Se vie tilaa, olen nähnyt vanhoissa valokuvissa. En aina muista toisen korvan huonoa kuuloa ja voin pitää puhelinta siinä ja ihmetellä suurta hiljaisuutta. Uusi asia vielä. Haluaisin mielelläni kuulla molemmilla korvilla, kun niitä kerran on kaksi. No, asiahan selviää, kun tohtori tutkii. On kuulemma parhaimpia alan ihmisiä. Niin pitääkin.

Ystävällisen kiinnostuneena luin Kaisa Kyläkosken blogia, jossa hän ihmettelee syytä, miksi pikkulapsi tahdotaan pukea eläimeksi. Onhan noita nallekorvaisia myssyjä nähty kaupungilla ja kokonainen pukukin saattaa olla eläimen kaltainen. Taatusti söpöyden takia. Nämä asut vielä menettelevät, mutta sitä en hyväksy, että narttuvillakoiralle laitetaan tutu tai joku muu tylliunelma hameeksi. Myös Kaisa Kyläkoski koirien pukemista ihmisiksi ihmetteli, eikä syyttä. Yhtä kaameaa on värjätty koira. Jollakulla koiria ylenpalttisesti rakastavalla amerikkalaisrouvalla oli vaaleanpunainen koti, jossa hoiti vaaleanpunaisessa asussa vaaleanpunaista puudeliaan. Se matkusti kaupungilla emäntänsä kanssa vaaleanpunaisissa kärryissä puettuna vaaleanpunaisiin hepeniin. Oli sillä timanttinen kaulapanta ja  kroppa hyvässä timmissä. Mitähän se ajatteli koiran elämästään, jos edes koiraksi itsensä mielsi?  Säälitteli varmaan ohi juoksentelevia rahvaskoiria, joiden kieli roikkui iloisesti suusta ja joiden koko olemus kertoi vapaasta  elämästä. Oh dear, kaikkea sitä näkee.

Meidän koirat näyttivät aina koirilta. Ainoa myönnytys oli sadekengät, mutta ne kävelivät ne jalassaan niin omituisesti, että tassut saivat rauhassa kastua. Niin, oli niillä talvella selässä lämmin suoja kovalla pakkasella, jos lähdimme pitkälle lenkille. Muuten ne saivat viettää elämänsä tavallisina onnellisina koirina. Kaivaa mökin pihalle kuoppia, tulla multaisiksi ja pestäviksi, kanniskella keppejä ja vahtia reviiriään kuten kunnon koirilla tapana on, uida järvessä ja ajaa takaa kesäkanojamme.

4. maaliskuuta 2015

EREHDYS

Suurin moka kohdallani, mitä pitkään aikaan. Olin merkinnyt kalenteriin aivan oikein Kotisairaalan hoitajien tulevaksi meille tiistaina (eilen). Jossain vaiheessa muutin sen mielessäni keskiviikoksi (tänään). Puoliso ravinnotta, senkin tiesin. Rauhoittava pilleri, sekin tiedossa, Kaikki hyvin, ylihuomenna (keskiviikko) tulevat. Olin tilannut Herkusta lähetyksen ja mietin, ehtiikö ennen hoitajia keskiviikkona.

Eilen tiistaiaamuna soi ovikello. Ihmettelin. Kuka? Jehovan todistajia? Naapuri hädässä? Avasin oven ja Kotisairaalan henkilökuntaa seisoi portaassa. Sanoin "huomenna" ja olin varma heidän erehtyneen päivästä. Olin syöttänyt puolisolle tavanomaisen aamiaisen puuroineen ja voileipineen, olin aamutakissa, oma vuoteeni petaamatta, koti tuulettamatta. Sanoivat "tänään" ja tulivat sisälle. Katsoin kalenterista: "tänään". Ei kun anteeksi pyytelemään ja moneen kertaan. Annoin rauhoittavan pillerin puolisolle, jonka mukisematta ottikin tietämättä, mikä se oli.

Ensin otettiin toisesta luomesta ompeleet. Hyvin meni. Pilleri alkoi vaikuttaa. Puhdistettiin vatsapuolen luomenpaikka ja kerrottiin sen hiukan ärtyneen. Joka toinen päivä edelleen puhdistus, voitelu ja uusi side. Tuli verikokeen vuoro. Olin valmiusasemissa pitelemään puolisoa, jos vastustelee. Ei tarvinnut. Pilleri teki tehtäväänsä. Veret saatiin yhtä koetta paitsi, joka olisi vaatinut sen ravinnotta olemisen. Taas nolotti ja anteeksi pyytelyä.

No, kaikki erehtyvät ja mokailevat joskus. Tällä lohduttauduin. Mutta häpesin kuitenkin. Suuresti.

3. maaliskuuta 2015

MINKÄ VÄRINEN?

Otin osaa kyselyyn, minkävärinen on laulaja Caitlin McNeillin julkaisema  kuva netissä eräästä nyt julkisuutta saaneesta hamosesta. Oikeasti se on sini-musta, minkä minäkin näin, mutta osa ihmisistä näkee sen vaaleana ja kultaisena. Tutkijat tulivat suuressa viisaudessaan siihen tulokseen, että ihmissilmä näkee erilailla erilaisissa valaistuksissa värit. Kolttu on pannut tiedemaailman hämmennyksiin kuten myös kuvaa katselleet ihmiset värivaihtoehtojen sekamelskassa, vaikka leninki on kokoajan yksi ja sama. Kari Rydman blogissaan arvelee koko juttua kauppatempuksi ja takuulla mekkoa myydään nyt hurjasti kaikkialla.

Minne katosi eilinen Herkun ruokatilaukseni? Sekin on mystinen juttu. Yleensä Herkku ilmoittaa vastaanottaneensa tilauksen joko tekstiviestinä tai sähköpostitse. Vasta illemmalla huomasin, ettei mitään oltu lähetetty. Soitin tänään ja totta on, että tilaus on hävinnyt jonnekin sfääreihin. Annoin suullisesti uuden. Huomenna saamme täydennystä jääkaappiin, eikä minulla tuuraajapäivänä ole kantamista liiaksi. Olen hiukan väsynyt alinomaiseen rahtaamiseen.

Marilyn Monroen keikka Koreaan 1954 näytettiin eilen Teemalla (Arkistojen salat) hänen esiintyessään amerikkalaisille sotilaille ja minätyttö katselin. Nähty joskus aikaisemminkin, mutta kun olen Marilyniin niin kovasti tykästynyt, uusinta oli mieluinen. Marilyn Monroeta pidettiin seksisymbolina ja "vain" blondina, väitettiin hänen olevan kuvauspaikoilla joskus vaikea ja ei luotettava työaikojen suhteen, elämä oli ei ehkä niin seesteistä, lapsuus oli täynnä karikkoja, kaiken keskellä jäyti yksinäisyyden tunne. Tämä kaikki kostautui ja me menetimme Marilyn Monroen 36-vuotiaana vuonna 1962. Marilyn oli pohjimmiltaan arka ja ehkä pelokaskin ihminen. Väitetään häntä käytetyn hyväksi monilla tavoilla ja ennen kaikkea hän ei todellakaan saanut elinaikanaan sitä arvostusta, mikä hänelle lankesi kuolemansa jälkeen. Vuonna 1999 American Film institute listasi hänet kaikkien aikojen 6. parhaaksi naiselokuvanäyttelijäki.



1. maaliskuuta 2015

MENNÄKÖ VAI EIKÖ MENNÄ NUHANENÄNÄ?

Kauppojen kassat saavat tuta asiakkaiden ilkeilyä enemmän kuin ennen. Jos kaikki ei mene asiakkaan mielen mukaisesti puodissa, saa kassaparka kuulla kunniansa. Joku tavara päässyt loppumaan, vikahan tietysti kassaneidissä. Minäkin monesti kuullut aikamoista suukopua. Asiakkaan tyytymättömyys lisääntyy kassajonossa ja kun päästään maksamaan, annetaan tulla. HS väittää haukkumistavan tarttuneen vihamielisestä nettikeskustelusta. Mene ja tiedä tätä. Ainakin sillä luulisi olevan tekemistä nykyisten käyttäytymistapojen kanssa, kunnioituksen puutteen toista ihmistä kohtaan kuin myös sormeni osoittaa yleisen sinuttelun suuntaan. Jälkimmäisen myötä lähennyttiin liikaa, uskalletaan olla epäkohteliaita.

Oppositiopoliitikko Boris Nemtsov ammuttiin perjantaina Moskovassa. Hän oli tunnetusti Putin-vastainen ja uskalsi arvostella. Monet muut ovat saaneet kokea saman kohtalon milloin mistäkin syystä vuosien varrella pitkin maailman raitteja. Suu olisi pidettävä supussa, olla enemmistön kanssa aina samaa mieltä, kulkea massan mukana. Sillä lailla saa pitää henkensä, mutta aina joku kuitenkin puhuu mitä ajattelee luottaen sananvapauteen.

Mennäkö nuhaisena töihin? No, se riippuu. Joskus näkee pärskivän ja niistävän ruokakauppamyyjän. Onko oikein ja sankarillista? Onko oikein painella konttoriin ja tartuttaa muut? Tätäkin tänään pohditaan Helsingin Sanomissa. Lääkärit ovat sitä mieltä että töihin vaan. Suomalaiset ovat kuulemma usein sairaana töissä. Sitten on niitä ihmisiä, jotka jäävät heti kotiin ensimmäisen aivastuksen jälkeen, "saikulle", kuten nykyisin sanotaan. Minä aikoinani työnantajana en tykännyt perjantai- ja maanantaisairaista. Siinä ei-tykkäämisessä menivät sitten aidostikin sairaat, joita tietysti oli ja on.

Huomenna pääsen taas vaihtamaan puolison vuodevaatteet. Suihkutuspäivä. Minkähänlaista väkeä taas tulossa? Viikko sitten oli ammattitaitoista, vaikka ihmettelin sanaa "kultaseni", jolla toinen pesijä kutsui puolisoa. En mustasukkaisuudesta, vaan outoudesta. "Kultaseni, kumarru eteenpäin, että saan pestyä selän". "Kultanen" kumartui. No, ehkä maailma olisi parempi paikka, jos kultasia olisi enemmän.